Gråberg oli vaiti. Hän olisi tarvinnut Edvardsonia enemmän kuin koskaan ennen suurenmoista kauppatuumaa varten, jonka tuo taitava kaupanvälittäjä oli miettinyt. Ei ollut vähempi kyseissä kuin saada haltuunsa kahden naapurikaupungin koko senkeväinen suolantuonti, sillä suolan hinta oli noussut yhdeksään riksiin tynnyriltä, ja Gråbergilla yksin oli suurenlainen varasto tuota välttämätöntä tavaraa. Mutta sitä varten tarvittiin pikaisia käskyjä Liverpooliin ja St. Ybesiin — käskyjä, jotka ainoastaan Edvardsonin kielitaito saattoi laatia.
— Miksen minä ole oppinut englannin kieltä? huokasi Lauri Gråberg käyden yhä levottomammaksi, mitä likemmä postitunti joutui. — Södergren, kutsu tänne poikani!
Lauri Roderik oli palannut muutamia päiviä aikaisemmin kotiin ja tuli konttoriin.
— Osaatko englannin kieltä?
— Hieman..
Ulkomaisia kieliä luettiin siihen aikaan kouluissa saksaa ja huonoa ranskaa, mutta ei ollenkaan englannin kieltä.
— Kirjoita saneluni mukaan kirje Hawkes & Pojille Liverpooliin.
— Kirjekö? kysyi ylioppilas hämillään. Minä olen lukenut vähän englannin kieltä, mutta en ole koskaan sitä puhunut enkä kirjoittanut.
— Et kirjoittanut! huudahti isä suuttuneena. — Kulutat rahoja jo kolmatta vuotta etkä ole oppinut sen vertaa, että voisit auttaa isääsi kirjoittamalla mitättömän kirjeen. Mitä hyötyä on sitten koko opistasi?
— Teidän luvallanne, isä, aion tulla koulunopettajaksi.