— Mitä? Koulunopettajaksiko? huudahti isä taaskin hyvin kummastuneena.
— Etkö siis maisteriksi?
Oli aika, jolloin oppimattomat käytännön miehet kunnioittivat maisterinarvoa kuin jotakin, jossa kaikki mahdollinen elämänviisaus oli yhdistettynä. Tuli sitten toinen aika, jolloin maisteri merkitsi liikemiehen mielestä samaa kuin hajamielisyys tai kelvottomuus.
— Ensin maisterinarvo, isä, vastasi poika.
— Sinäkö koulunopettajaksi? Sinä? Ja minunko luvallani? Et koskaan.
Minun poikani koulunopettajaksi! Ainoa poikani! Oletko hullu?
— Mieleni on paha, etten voi olla hyödyksi teille, isä, mutta minulla ei ole vähintäkään halua ruveta kauppa-alalle. Antakaa minun seurata taipumustani. Päätökseni on luja. Koulunopettajan toimi on vaatimaton, mutta sangen kunnioitettava.
— Niin, niin äärettömän kunnioitettava, että hän pitää samaa nuttua kaksikymmentä vuotta, ostaa virkistyksekseen kahdeksan luotia kahvia kerrallaan ja on kirjoissa veloista, joita hän ei koskaan maksa. Lauri Roderik … jos sinä, joka voit tulla kunnioitetuksi ja itsenäiseksi mieheksi, tahdot antautua orjuuteen ja köyhyyteen, mihin ryhtyvät sitten köyhät nuoret miehet, joilla ei ole toivoa paremmasta? Poikamaisia oikkuja! Heitä ne mielestäsi!… Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia on postin lähtöön, eikä Edvardsonia kuulu!
— Minkä käskyn tahdotte, isä, lähettää englantilaiselle kauppahuoneelle?
— Suolaa! Suolaa! Kokonaisia suolavuoria! huudahti epätoivoinen kauppias.
— No hyvä, kirjoittakaa, isä: Hawkes & Sons, Liverpool. Salt!
Salt!… Se on lyhyt käsky ja sen ymmärtää helposti.
— Poika, uskallatko ilvehtiä isäsi kanssa?