— Salt on hyvää englannin kieltä. Minä luin äskettäin uudesta laitoksesta, sananlennätin-nimisestä, jota käytetään Englannissa. Sen muodostavat merkit, jotka näkyvät pitkän matkan päähän, ja ne toistetaan asemalta toiselle. Sanomissa, joita siten lähetetään, on aina vain muutamia sanoja.
— Oh … älä puhu puuta heinää! Mitä sanottaisiin niin naurettavasta kirjeestä?
— Sitä pidettäisiin eriskummallisena, mutta se ymmärrettäisiin.
— Käsky on pantava toimeen pian. Mitä merkitsee pian tai nopeasti?[13]
— Quick ja prompt.
— Hm… Sillä laillahan voi kuka hyvänsä kirjoittaa englannin kieltä.
Mutta ei ole muuta keinoa. Olkoon menneeksi Edvardsonin vastuulla.
Kirjoita!
Tuo omituinen kirje lähetettiin ja se lienee saapuessaan Liverpooliin herättänyt aika ilon Hawkes & Poikain konttorissa. Useimmilla Englannin kauppahuoneilla, jotka olivat asioissa pohjoismaiden kanssa, oli jo silloin kirjeenvaihtoa varten konttorissaan pohjoismaalaisia, mutta saattoipa sattua tapauksia, jolloin monikin kieliätaitamaton suomalainen kauppias olisi joutunut samaan pulaan kuin konsuli Lauri Gråberg.
Puolenpäivän aikaan meni konsuli, levottomana Edvardsonin viipymisestä, satamaan. Vain vaivoin hän pääsi perille riehuvassa myrskyssä, jonka puuskaiset vihurit lennättivät sateisia pilvenmöhkäleitä. Kulkiessaan milloin nojautuneena kultapäiseen, espanjanruokoiseen keppiinsä, milloin syrjin tuuleen, näki hän kaikkialla merkkejä luonnonvoimien väkivaltaisuudesta. Särkyneitä ikkunalaseja, hajonneita savupiippuja, alas pudonneita kattotiilejä ja kaatuneita lankkuaitoja olivat kadut täynnä. Puupinon halot oli tuuli hajoittanut tulliportin luota kuin akanat ympäri kenttää. Merivesi oli noussut ja virtasi muutamissa paikoin tulvanaan satamatielle. Erään kaljaasin tuuli oli heittänyt syrjälleen rannalle, ja aallot huuhtelivat sitä; kaikilla satamassa olevilla laivoilla oli kaksinverroin ankkureja, ja töin tuskin saattoivat ne sittenkään säilyä, vaikka olivat suojassa pahimmilta vihureilta.
Halmin Argo, joka oli suuri, raskaasti lastattu laiva, oli kauempana satamanedustalla hiukan suojassa metsäisen kalliosaaren luona. Mutta jotta olisi päästy sinne tai sieltä takaisin, täytyi veneen kulkea tuulen puolelta suojattoman Kallisen selän yli, jossa myrsky, aukealta mereltä tullen, näytti koko voimansa. Sinnepäin Gråberg katseli tähystellen, milloin toivoen näkevänsä purren taistelevan tuulessa, milloin taas toivoen, ettei kukaan uskaltaisi lähteä vesille. Kallisen selkä oli suurenmoisen hurja ilmameren painosta. Ei missään ollut jäljellä meriveden vihreää väriä, näkyi vain lumivalkea vaahtolakeus, kuohun yllä tiheä, harmaa, nopeasti kiitävä meriusva-verho ja sen yläpuolella taivas niin uhkaavan mustana kuin syysyö.
Tuulen ja sateen läpimäräksi pieksemänä Gråberg poikkesi rannalla olevaan kalastajatupaan ja kysyi, oliko nähty kapteeni Edvardsonia. Hänen oli nähty kohtalaisessa tuulessa purjehtivan ulapalle kello seitsemän tienoissa, mutta takaisin purjehtiminen … ei, sellaista hamppua ei vielä ole kehrätty, joka olisi kestänyt purjekankaassa moisia puuskia alahangan puolelta.