— Luuletteko siis, että kapteeni Edvardson on jäänyt Argolle iltaan asti?
— Oli jäätävä.
Konsuli Gråberg palasi satamasta jonkinverran, mutta ei täysin rauhoittuneena. Edvardson oli suunnitellut suolakaupan, hän tiesi asian olevan kiireisen, että käskyt täytyi lähettää jo sinä päivänä ja että häntä tarvittiin niitä kirjoittamaan. Hänellä ei ollut tapana olla poissa niin tärkeää postia lähetettäessä.
Ilta tuli, tuuli laantui, meri vaihtoi lumivalkoisen vaippansa vihreihin, välkkyviin aaltoihin, ja purje purjetta seuraten tanssi edestakaisin satamanedustan ja kaupungin väliä. Gråberg meni vielä kerran satamaan. Argon laivavene oli juuri laskenut laituriin.
— Missä on kapteeni Edvardson?
— Kapteeni Edvardsonko? Hän lähti Argosta tänään aamulla kello kymmeneltä. Purjehti omalla veneellään Trafalgarilla, ja keulanpuolella oli hänellä laivapoikapahanen.
— Sellaisessa myrskyssä!
— Vanha merimies.
On taru vanhoista merimiehistä, että he tavallisesti hukkuvat omaan satamaansa. Päivää myöhemmin löydettiin kapteeni Edvardsonin Trafalgar kulkuväylän varrelta luodolta, johon myrsky sen oli heittänyt. Kaukaa Kallisen selän asumattomilta rannoilta löysivät viikon kuluttua jotkut ongella olevat pojat muinoin hienon, mustan silkkihatun hiekan täyttämänä ja piikivien hankaamana. Ne olivat ainoat merkit, mitkä tässä maailmassa löydettiin eräästä senajan viisaimpiin, toimeliaimpiin, mutta myöskin vähimmin arkatuntoisiin kuuluvasta kauppakonttorin ja maailman markkinain välillä juoksijasta. Hän oli uponnut omassa toimessaan, keskellä loistavia kauppasuunnitelmia ja juuri koettaessaan houkutella kilpaveljeltä hänen parhaita merimiehiään. Lauri Gråberg suri häntä vilpittömästi. Usein pulmallisina hetkinä konttorissa, kun asiat kiirehtivät ja viisasta päätä sekä terävää englantilaista kynää tarvittiin lähettämään käskyjä ulkomaisiin satamiin, kuultiin Gråbergin puoliääneen sanovan itsekseen:
— Jospa nyt olisi Edvardson täällä! Hän oli itse oveluus! Hänen olisi pitänyt elää, jotta hän olisi saanut velkakirjansa kuitatuiksi.