23. ERÄS KUOLEMA.

Totuus, joka vapauttaa meidät.

Meiltä hävisi komissaari Sten Halm näkyvistä silloin, kun häneen teki niin musertavan vaikutuksen auringon kulta, joka loisti lapsen pään ympärillä ristiäisissä hänen veljensä kauppaneuvoksen luona. Hänelle, aikoinaan varsin kuuluisalle miehelle, oli luonto lahjoittanut raudanlujan ruumiin, joka siihen asti oli kestänyt kaikki elämän ja sen intohimojen kovat kolaukset, paitsi taikauskoista kuvittelua, joka kävi perintönä hänen suvussaan. Ristiäisissä hän oli saanut lievän halvauksen; hän toipui tosin vähitellen veljensätyttären hellästä hoidosta, mutta kauan ruostuneena ollut rauta oli murtunut ja liukui liukumistaan viettävää rataa pitkin kohti sulatusuunia, jossa lujinkin teräs kerran häviää ajasta. Sten Halm sai kuitenkin kokea sen suuren onnen, että hän yhä enemmän kirkastui, yhä enemmän pehmeni lähellä loppuaan. Itsepäinen mies taipui vihdoin vastoin tahtoansa, mutta yhä päättävämmin uskolla saavutettavaan vapahduksen ilmaiseen armoon, uskolla, jota hänen kärsivällinen hoitajansa joka päivä rakensi muuriksi itsevanhurskautta vastaan ja samalla lujaksi suojaksi hirveän kulta-aaveen torjumista varten. Liisu Halm oli käytännöllinen kristillisyydessään niinkuin kaikessa muussakin. Hän ei tyytynyt yksinomaan uskonlauseihin, jotka kyllä ovat hyvin tärkeitä ajattelevalle ihmishengelle, mutta joita alinomaa on sovitettava maalliseen elämään, jotta ne vaikuttaisivat elämän voimina sydämen ja toiminnan alalla ja siellä loisivat kaikki uudeksi. Hän vetosi alinomaa setänsä omiin kokemuksiin, joita hän oli tehnyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta kestäneen kummallisen ja tekopyhän katumuksensa aikana. Eihän hän voinut kieltää, että luuloteltu rauha ja sovinto, joita dominikaanit olivat kuvailleet hyvien töiden, köyhyyden ja maailmanpilkan hedelmiksi, olivatkin olleet vain apuatuottamatonta sovintoa, petollista rauhaa, eivätkä edes olleet voineet suojella häntä kullan loistolta tai auringonsäteiden heijastusilmiöltä. Sillä tavoin ei koskaan tulisi kylliksi; sadan vuoden kieltäytymiset tai hyvättyöt eivät voisi sovittaa ainoatakaan rikosta tai ainoatakaan verivelkaa. Siitä ei taivaassa eikä maassa olisi mitään muuta vapahdusta kuin Kristuksen sovitus uskolla omistettuna, ilman ihmisen omaa ansiota; mutta jos hän kerran sillä tavoin ehdottomasti antautuisi Jumalan armoon Kristuksessa, silloin seuraisivat jokapäiväisen parannuksen ohella hyvättyöt uutta ihmistä, silloin löytäisi hän rauhan, jota hän etsi ja tuo "kristillisyys yleensä", josta hän niin suuresti ylpeili, olisi silloin lopultakin hänelle sama kuin luterilainen, iankaikkisen totuuden sanoihin perustuva kristillisyys.

Liisu Halm oli nöyrä, oppimaton, yhdeksäntoistavuotias tyttö; hän ei ollut saanut sen korkeampaa sivistystä kuin moni muukaan kauppiaantytär siihen aikaan, eikä hän osannut esittää käsitystään uskonasioista yhtenäisenä esityksenä. Mutta hänellä oli hyvä luonnollinen ymmärrys, selvä arvostelukyky ja tottumusta ajattelemaan ja puhumaan hengellisistä asioista, jonka hän oli saavuttanut senaikaisissa uskonnollisissa kokouksissa Tukholmassa ja Suomessa, tahtomatta ns. herännäisten tavoin ankarasti ja suvaitsemattomasti tuomita muita teitä, joiden avulla Jumalan rakkaus voi janoovan sielun johdattaa elämän lähteelle. Ainoastaan Raamatun sanaan hän turvautui kuin kallion kyljessä olevaan rautarenkaaseen; siitä hän ei sietänyt mitään tinkimistä, siitä ei hiljainen, nöyrä, lempeä tyttö sallinut horjuttaa itseään tuumankaan vertaa oikealle eikä vasemmalle. Ja siinä olikin hänen vahvuutensa — lapsen käsi ja urhon kilpi, neidon kainous ja maailman voittajan voima.

Komissaari Halm tunsi tuon lujan uskon ja nöyrän rakkauden voiman, kuten nuori ylioppilas ja liikeasioihin syventynyt kauppaneuvos olivat tunteneet sen, kuten jokainen horjuva vakaumus, jokainen juurtumaton epäilys elämässä lopultakin saa tuntea saman voiman. Kova kuori murtui pumpulivasaran iskuista, vaskivuori suli kuin jääharkko kevätauringon lämmöstä. Sten Halm ei enää pitänyt luuloteltua köyhyyttään ansiona; hän ei pitänyt enää katumuksenharjoituksiaan eikä hyviätekojaan taivaanvaltakunnan portin avaimena; hän nöyrtyi ja alistui ehdottomasti pelastuksen armoon, hän antautui kokonaan, niinkuin sekä totinen Jumala että epäjumalat vaativat antautumaan; hän otti vastaan kaikki ilmaiseksi ja löysi rauhan.

Kevään tullen riutuivat hänen voimansa päivä päivältä. Liisu Halm ei enää lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan; komissaari ei voinut tulla toimeen hänettä: hän oli niitä rauhanenkelejä, joista on kirjoitettu, että ne saattavat sieluja iäisiin majoihin. Eräänä kesäkuun iltana istuivat Margret Halm ja Hannu Herman Halm hänen kanssaan kuolemaisillaan olevan sairaan luona. Aurinko paistoi mailleenmennessään ullakkokamarin ikkunasta vuoteelle ja verhosi kaikki esineet huoneessa sädehtivällä kultaloisteella. Liisu aikoi laskea alas varjostimen.

— Ei — sanoi vanhus — anna minun katsella aurinkoa! Näetkös, se tulee minun luokseni viimeisenä hetkenäni muistuttamaan minua mielettömyydestäni ja todistamaan anteeksisaamisesta. Miksikä pelkäisin aurinkoa? Mitä liikuttaa minua enää kulta, joka oli minun himoni ja tuli turmiokseni? Se on kaikki, kaikki maan tomua… Mutta katsokaa, noin paistaa Jumalan rakkaus kurjimmallekin syntiselle!… Ei mitään ansiota, pelkkää ansaitsemattomuutta, kaikki armoa!… Nosta päätäni, lapsi, jotta vielä kerran saan nähdä auringon … kiittää ja ylistää…

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sten Halm, kevytmielinen nuorukainen, itsekäs mies, hillitsemätön tuhlari, petturi, peluri, murhamies, koronkiskuri, kunnian jumaloitsija, kullanpalvelija ja -uhri, häpeän tahraama karkuri, pettynyt ja muita pettävä katuja, Jumalan, vertaistensa ja oman itsensä kauhistus, eniten turmeltunut ja epätoivoisin ihmislapsista — hänkin oli saanut armon armahtavalta Jumalaltaan, hänkin saattoi kuolla rauhassa, ylistys huulillaan…

* * * * *

Kummallisen, jonkin aikaa sangen salaperäisen miehen elämäntarina loppuu tähän. Vastoin paikkakunnan tapaa saattoivat häntä hautaan ainoastaan lähimmät sukulaiset ja hänen entinen emännöitsijänsä, matami Widström, joka oli niin suuresti miellyttänyt Margret-rouvaa luultavasti samanmoisen rohkeuden ja muuten yhtäläisen luonteen tähden, että hän otti hänet luokseen pitämään huolta tervatalonpojista.