Huhu komissaari-vanhuksen suunnattomista rikkauksista pysyi yhä pysymistään vastoin vanhuksen luuloteltua köyhyyttä, jolla hän muka oli vain tahtonut pettää maailmaa. Margret-rouva ja hänen lankonsa, kauppaneuvos, uskoivat myöskin sineteillä lukitussa kassakirstussa olevan kalliita arvopapereita. Liisu Halm ja emännöitsijä vain olivat toista mieltä.
Ja he olivat oikeassa. Kun tuon aikoinaan varsin rikassisältöisen, messinkikiskoilla lujitetun tammiarkun sinetit murrettiin, huomattiin sen aarteina olevan katolilaisia legendoja, pyhäinjäännöksiä ja rukouskirjoja, arvottomia kuitteja, vaillinaisia lentokirjasia Napoleon I:n ajalta ja ahkerasta lukemisesta kulunut Paracelsuksen "Kullantekemisen taito".
Liisu oli osannut liiankin oikeaan siinä epäluulossa, minkä hän kerran ilmaisi serkulleen. Sten Halm palveli kahta herraa, kun hän luuli palvelevansa vain yhtä. Hän ei vielä pitkän katumuksensa aikana ollut voinut irtautua hirveästä epäjumalastaan, josta hän oli vannonut luopuvansa, mutta joka yhä hallitsi häntä hänen sielunsa syvimmistä kätköistä.
Vihdoinkin hän oli vapaa. Hän oli lopultakin löytänyt totuuden, joka hajoittaa kaikki harhaluulot ja murtaa kaikki kahleet — totuuden, joka vapauttaa meidät.
24. HALMIN JA GRÅBERGIN SUVUT.
Se oli rahan luonnollinen kuolema…
On nyt vain lisättävä sananen muista elämästä lainatuista olennoista, jotka ovat olleet esillä tämän kertomuksen näyttämöllä. Heidän kohtalonsa ovat nyt niin kaukana menneessä ajassa, että niiden muisto on ehtinyt hälvetä ja että jos vielä elossa olevat ihmiset tuntevatkin tässä joitakin heistä, antakoot he runouden ruohon (tai rikkaruohon) kasvaa menneen ajan turpeille, säilyttäkööt todellisuuden muistot itsekseen ja älkööt väärin käsittäkö kertojan hyvää tarkoitusta antaa tunnustusta kaikille hyville puolille, jotka sitä ansaitsevat.
Hannu Herman Halm, kauppaneuvos, oli kauan maamme vankimpia kauppiaita, samoin kuin hänen perheensä oli paikkakunnan rakastettavimpia. Vuodet ja koettelemukset eivät häipyneet jättämättä jälkeä tuohon pohjaltaan jaloon ja oikeamieliseen mieheen. Hänen liikemiesviisaudestaan katosi yhä enemmän itsekkäisyys, hänen toiminnastaan yhä enemmän omanvoitonpyynti, hänen avuliaisuutensa kävi yhä uhrautuvaisemmaksi. Hän oli kuten ennenkin aina levollinen, hänen mielensä oli aina kirkas, hän hallitsi aina tunteensa ja intohimonsa, mutta hän tuli tuttavallisemmaksi, avomielisemmäksi, sydämellisemmäksi: hän sai todellisia ystäviä, ja ansaitsikin saada. Varallisuus hiukan väheni huonojen kauppaolojen aikana, mutta se oli kuitenkin vielä kyllin suuri varatakseen hänen nuorimmalle pojalleen ja seuraajalleen, Sten Otto Herman Halmille kunnioitetun aseman ja laajan kauppaliikkeen. Vanhempi poika, Juhani Halm kuoli onneksi ennen isäänsä, juomisensa seurauksista; hänestä ei siis ehtinyt tulla suvulleen sellaista vitsausta, miksi moni hänen kaltaisistaan on tullut samoissa olosuhteissa.
Kauppaneuvoksetar Halmilta riisti hänen suureksi surukseen tuhkarokko yhden sievistä pikku tyttäristä, mutta toiset kolme joutuivat onnellisiin naimisiin, kaksi kauppiaan, kolmas korkealuottoisen virkamiehen kanssa, josta tuli heille lainoppinut tuki suuressa riitajutussa, mihin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet sekaantuivat keskenään. Tervolan äiti sai oman tuvan ja runsaan eläkkeen, mutta hän eli ainoastaan kaksi vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Kirjanpitäjä Stenman istui pulpettinsa ääressä niin kauan kuin hän näki vuolla sulkakynäänsä, mutta halveksi perinpohjin uusia teräskyniä, joiden hän sanoi olevan keksittyjä vain hyvän käsialan turmelemiseksi. Halmin kauppahuoneesta on lisättävä vielä, että se antoi melkoisia lahjoituksia hyviin tarkoituksiin, ja että paikkakunnan säästöpankki kunnioittaa vielä tänäänkin perustajansa muistoa. Ei ole kuulunut, että mikään samanlainen kulta-aave kuin Hannu Kristoferin ja Sten Halmin vainooja oli olisi siitä lähtien kulkenut perintönä sukua häiritsemässä.
Konsuli Lauri Gråberg, joka ei koskaan vakuuttanut laivojaan, pelasi jonkin aikaa hyvin menestyen onnen uhkapeliä, mutta lopulta tuo uskoton ystävä väsyi "kuuden laivan vakuutusmaksuilla korvaamaan seitsemännen". Eräänä vuonna joutui kolme laivaa haaksirikkoon, toisena yksi laiva ja kaksi prikiä. Gråberg alkoi vakuuttaa, mutta silloin meni voitto vakuutusmaksuihin; rahdit huononivat, puutavaroiden hinnat alenivat, suolakeinottelut eivät onnistuneet. Silloin Gråberg tahtoi säästää laivurien kuukausipalkoista ja rahtiosuudesta sen, mitä hän menetti kauppavoitosta, mutta siitä oli seurauksena, että kelvollisimmat laivanpäälliköt luopuivat hänestä, ja hän otti huokeammasta palkasta hulttioita. Laivakirjoissa oli siitä pitäen harvoin muuta kuin haaksirikkoja ja velkoja; viimein katosi Danaë-laiva, jota kuljetti kapteeni Hammelmann, lasteineen ja miehineen, ei kultasateeseen, vaan valtameren sumusateihin. Otaksuttiin sen uponneen jäljettömiin, ja Gråberg vaati vakuutussummaa. Mutta vakuutusyhtiö, jolla oli urkkijoitaan ympäri maailmaa, sai selville, että kapteeni Hammelmann oli suvainnut tehdä kauppoja omaksi hyödykseen, myynyt lastin, tehnyt summattomia velkoja, antanut suomalaiselle laivaväelle tilaisuuden karata San Franciskossa, pestannut uudeksi väeksi kaiken maailman roistoja, uudelleen jatkanut asioimisiaan Perussa ja Boliviassa, missä hän myi laivan. Laivanisännälle jäi Danaën kullasta jäljelle ainoastaan Hammelmannin velat, jotka hänen täytyi armotta maksaa, ja siten kukistui yksi Y-kylän suurvalloista.