Samaan aikaan sekaantui Gråbergin kauppahuone laajaan ja pitkälliseen käräjöimiseen, joka alkoi Rufus Gråbergin perintöriidasta. Perinnönsaaja, rouva Hallberg, oli hurskas, mutta itsepäinen, kaksi ominaisuutta, jotka näyttävät varsin vastakkaisilta, mutta jotka todellisuudessa sangen usein yhtyvät. Juttu kulki kaikki oikeusasteet, siinä voitettiin ja hävittiin, voitettiin uudelleen ja hävittiin taas. Vihdoin sekaantui siihen vanha kilpailija, Halm & Kumppanin kauppahuone, joka oli osallinen eräässä sahassa, jota Gråberg oli omin päin pitänyt omaisuutenaan jo ennen jutun päättymistä. Sahassa sahattiin hirsiä, joista Halmin kauppahuone, osakas ollen, vaati itselleen osuutta. Nuo hirret taas huomattiin luvattomasti kruunun metsistä hakatuiksi, ja siten sekaantui juttuun itse keisarillinen majesteetti, Suomen senaatti, kruunun asiamiehet, voudit, viskaalit, nimismiehet ja muut asianomaiset. Ikäänkuin tuo sekasotku ei olisi vielä ollut kyllin hyvä, joutuivat niiden seutujen maalaiskunnatkin, mistä tukit oli otettu, riitaan toiselta puolen kruunun kanssa metsäpalstoista ja toiselta puolen Gråbergin ja muiden asianomaisten kanssa muutamista hakkuuksista, joita luultiin tehdyn kuntien alueella. Siitä syntyi niin sotkuinen vyyhti, ettei mikään oveluus saanut sitä enää selväksi, kun oikea sointiteeri oli lentää lepatellut Kallisen aaltoihin myrskypuuskien painaessa siipiä. Ne 22.000, joita Lauri Gråberg ei suonut köyhälle leskelle, kasvoivat hänen konttokirjoissaan neljä kertaa suuremmiksi menoiksi. Tuo saha sahaili hänet palasiksi, tukit vierivät hänen päälleen. Rufus Gråberg olisi silloin vaihteen vuoksi voinut käyttää kulovalkea-arvoitusta: "Kirppu metsään juoksi, ei sitä sadalla hevosella takaisin saada."
Toistakymmentä vuotta kestäneen rauhan ja kukoistuksen jälkeen tuli kaupunki tällöin taas täyteen eripuraisuutta ja puoluehajaannusta, minkä teki vielä tukalammaksi kasvava taloudellinen pula. Ainoana pelastuskeinona oli palaneesta X-kylästä tullut yhtiötuuma, jonka taistelu ja hätä kerran oli opettanut sille, ja siten tuli aikoinaan suuresti surkuteltu ja kiistojatuottanut palo tehokkaaksi vipusimeksi kohottamaan kummankin kaupungin vastaista vaurastusta.
Eräänä päivänä, eräänä kolkkona päivänä, jolloin mitä sekavimmat tunteet vallitsivat Y-kylässä, ei vanhaa ja arvokasta Lauri Gråbergin toiminimeä enää ollut elävien toiminimien luvussa. Kaikki myytiin huutokaupalla; häviö oli niin täydellinen, että etuoikeutetut velkojat saivat vain kaksikymmentä prosenttia, muut tuskin viittä. Ja kumminkin oli hävinneellä kauppahuoneella vielä ollut metsiä, sahoja, laivoja ja rakennuksia, joiden arvo teki paljoa enemmän kuin kaikki velat, mutta kaikki ne sulivat mitättömiin murhaavassa vasarakaupassa. Vaikka Lauri Gråbergin konttorikynästä muinoin Edvardsonin kädessä oli valunut kultaa, niin osasi vasara takoa sen kullan niin hienoiksi rihmoiksi, että ne vihdoin olivat melkein näkymättömiä. Ei mikään ole tavallisempaa: se on rahan luonnollinen kuolema; niin kukistuvat sen suurvallat. Uusi luonnontiede luulee saaneensa selville, ettei mikään, mikä kerran on olemassa, voi enää kadota. Maamme monien vararikkojen historia todistaa toista: uskottujenmiesten ja huutokaupanpitäjien käsissä nähdään joka päivä jotakin, usein paljonkin muuttuvan tyhjäksi.
Lauri Gråbergilla oli kuitenkin onnettomuudessaan jotakin jäljellä, mikä oli arvokkaampaa kuin täyteen lastattu laiva, nimittäin poikansa. Lauri Roderikista, jota äidillinen luonto ei ollut luonut kauppiaaksi ja toiminimen kannattajaksi, mutta jolle se sen sijaan oli antanut huolimatta kaikesta siitä kuonasta, millä rikkaus, nuoruus ja kevytmielisyys olivat peittäneet alun hänen ylioppilasajastaan, hyvän pään ja hellän sydämen, tuli vastoin luuloa isänsä tuki hänen vanhuutensa varattomina päivinä. Niin kauan kuin kaikki kävi hyvin, oli Lauri Roderik vuoroittain perhonen ja kotka: milloin nautti hän elämästä ja vapaudesta, milloin mietiskeli hän vakavasti tulla vast'edes toimeliaaksi mieheksi, kunnon kansalaiseksi, mutta menetti aina paljon rahaa. Hän luki maisterinarvoa varten niinkuin moni muukin, etenkin saadakseen sillä välin runsaasti ajatusaikaa. Me näimme hänen kerran hämmästyttävän isäänsä sillä "vakaalla" päätöksellä, että hän rupeaisi kerran koulunopettajaksi. Kun hän mietti tarkemmin asiaa, tuntui se toimi hänestä ikävältä, ja hän päätti ruveta lakimieheksi. Mutta miksi lisäisi hän palkattomien varatuomarien suurta lukua. Lauri Roderik mietti taas ja päätti lukea lääkäriksi. Sitä varten valmistuakseen hän kävi eräänä päivänä anatomiasalissa, mutta siitä käynnistä seurasi, että hän vakavasti alkoi pohtia, eikö hänen kutsumuksensa oikeastaan ollutkin jumaluusopillinen ura. Siitä huolimatta hän tuli kandidaatiksi ja maisteriksi: silloin oli pakko valita, ja hänestä tuli — lasinpuhaltaja.
Rouva Margret Halmilla oli sydänmailla pieni lasitehdas, Metsäpirtti. Lauri Roderik suostui tätinsä pyynnöstä hoitamaan Metsäpirttiä, saadakseen häviöönjoutuneelle isälleen turvapaikan, ja hän päätti vihdoinkin todenperään tulla mieheksi. Sillä kertaa hän pitikin sanansa. Hän työskenteli lujatahtoisena perehtyäkseen uuteen toimeensa. Metsäpirtillä oli metsää yltäkyllin; tila vaurastui, sai lisää aluetta, siitä rakennettiin tie meren rannalle, ja muutaman vuoden kuluttua Metsäpirtti tuotti melkoisen voiton. Lauri Roderik saattoi jo tarjota isälleen uuden kodin ja vanhuuden päivien rauhan.
Nuori Metsäpirtin hoitaja oli silloin kahdeksankolmattavuotias, ja korpi alkoi tuntua hänestä yksitoikkoiselta. Hän matkusti kaupunkiin, kävi tätinsä luona ja teki tilin viimeksikuluneesta vuodesta. Liisu piti kirjaa niistä tileistä niinkuin kaikista muistakin. Tehtaanhoitaja ja konttoristi työskentelivät yhdessä kirjain ääressä. Margret-rouva kutoi sukkaa ja katseli kirjanpitoa, ja hänelle juolahti mieleen eräs ajatus.
— Lauri Roderik — hän sanoi sisarensa pojalle — sinä olet ihmistynyt kelpo tavalla, mutta sinä tarvitset viisaan vaimon. Mikset mene naimisiin?
— Miten sopisi köyhän miehen sellaista ajatella!
— Etkö häpeä syyttäessäsi Herraamme, kun olet saanut kaksi voimakasta kättä, jotakuinkin ymmärrystä ja maisterinseppeleen lasin taakse kehykseen kamarisi seinälle! Luulenpa, että saat hyvinkin tuhat hopearuplaa vuodessa myyntiprosenttia.
— Se on totta, täti. Mutta minulla on velkoja.