— Vai niin, vai niin, se oli ikävää se; oppi maksaa. Mutta ethän toki ole velkaa koko maailmalle. Isäsihän maksoi kolme vuotta takaperin vielä kaikki kulusi. Kuinka paljon niitä sitten on?
— Kaksituhatta ruplaa.
— Mitä turhia, eikö enempää? Sen saatat säästäväisesti eläen maksaa neljässä vuodessa.
— Niin toivon. Mutta enhän voi naida sitä ennen.
— Hm… Luuletko niin? Saattaapa olla niin. Tosin on olemassa toinenkin keino.
— Minä en tiedä muuta.
— Jos esimerkiksi nait tytön, jolla on omaisuutta.
— Minä en tahdo, että minun on kiittäminen vaimoani toimeentulostani.
Minä tahdon elättää itse itseni ja hänet myöskin.
— Häpeä vähän tuollaista ylpeää puhetta! Ikäänkuin kunnon mies tulisi siitä huonommaksi, ettei vaimo tule tyhjin käsin kotiin! Mutta asia on kai niin — lisäsi Margret-rouva leikillisesti ja löi sisarensa poikaa sukalla hartioihin — asianlaita on kai niin, uskon minä, että sinä, nuori herraseni, olet ihastunut johonkin etelänpuolen köyhään neitiin … joka osaa soittaa pianoa ja tanssia fandangoa … joka on elätettävä kermalla ja sokerileivoksilla, jonka pitää saada ajella neljän hevosen vetämissä vaunuissa ja joka toinen viikko läntystellä uudessa silkkihameessa… Siihen sinulla ei ole varoja ja sentähden kävelet allapäin, nuori herraseni.
— Jos, täti, olisitte sanonut tuon muutamia vuosia takaperin, olisin ehkä vastannut: mahdollista! Nyt vastaan: erehdytte!… Mutta jos nyt kirjoitamme hullutuksia Metsäpirtin konttoon, niin se on teidän vikanne, täti.