— Oh, häpeä! Jos olet niin hajamielinen, osaa Liisu kyllä laskea. Hän kykenisi hoitamaan Metsäpirtin yksinäänkin … ja sinut lisäksi, suurtuhlari!

Lauri Roderik hymyili. Hän oli ajatellut jotakin sinnepäin. Hän katseli vielä kerran serkkuaan, joka oli kirjoittanut numeron toisensa viereen järkkymättömän levollisesti, mutta tunsi siinä punan nousevan kasvoilleen. Hän oli kuudenkolmatta vanha, oli käynyt hieman täyteläisemmäksi, hieman päivettyneemmäksi; kädet olivat kadottaneet ensi nuoruuden pehmeyden, mutta muuten hänestä ei ollut tullut oikeaa, ihanteellista markkinamamselia. Hän oli kuitenkin kaikkine kirjanpitoineen miellyttävä tyttö.

— Se oli jotakin se, täti, vastasi Lauri Roderik. Mutta mitä Liisu siitä sanoo?

— Kaikkien tulojen summa viime vuodelta 19.624:40. Puhdasta tuloa 12.315:10, vastasi Liisu.

— No, siinä kuulet! nauroi äiti iloisimmalla bassoäänellään, tarttui sisarensa poikaa kädestä ja pudisti sitä niin voimakkaasti, että lasisulatto siitä olisi särkynyt palasiksi. — Siinä kuulet! 12.315:10; luulenpa sen riittävän nuorelle pariskunnalle ja vielä karhuillekin. Ota hänet, rakas poikani, ota hänet! Jumala siunatkoon teitä!

Siten tapahtui kihlaus suuritta kursailuitta, ja kun Liisun myötäjäiset olivat jo aikoja sitten sievästi ladottuina hyvinjärjestetyn talon arkuissa ja liinavaatekaapeissa, vietettiin häät kolmen viikon kuluttua. Setä Hannu Herman Halm talutti morsiamen vihille ja lahjoitti hänelle kallisarvoisen pöytäkaluston, joka oli koristettu Liisun nimikirjaimilla ja vartavasten jo vuosikausia sitten tilattu Englannista. Hänen kolme nuorta tytärtään olivat sievän sievinä morsiusneiteinä, ja ukko Stenman sai toimekseen punssin teon. Kolkon kylmä vierashuone loisti koko komeudessaan. Häihin oli kutsuttu paitsi kaikkia niitä, joilla Y-kylän kaupungissa oli oikeus käyttää frakkia, tylliä, silkkiä, tekokutreja ja hansikkaita, myöskin useita rehellisiä sarkanuttuisia, tykkimyssyisiä kauppahuoneen liiketuttavia, vanhoja uskollisia palvelijoita ja talonpoikia, ja heillä oli niistä palatessaan taskut ja nenäliinat täynnä kaikenlaista hyvää.

Ne olivat kunnon häät, joissa ei enää ollut mitään erotusta niiden kesken, jotka aikoinaan olivat ylistelleet Gråbergia ja panetelleet Halmia tai ylistelleet Halmia ja panetelleet Gråbergia. Olihan emäntä, Margret-rouva, aina ollut molemminpuolisen sukulaisuutensa vuoksi välittäjätorvena kummankin suvun keskinäisissä epäsoinnuissa. Ja olihan siinä sulhasena Gråberg ja morsiamena Halm. Romeo sai sillä kertaa Juliansa vahingoittumattomana elämän lämpimästä syleilystä: Capuletin ja Montaguen suvut olivat erottamattomasti yhdistetyt.

— Kätesi tänne! sanoi Hannu Herman Halm Lauri Gråbergille, kun he siinä katselivat äskenvihittyjä.

Entiset kilpaveljet, kukistunut ja vielä pystyssä oleva suurvalta, molemmat kovia kokeneet, molemmat nöyryytetyt, ojensivat toisilleen kättä puhumatta sanaakaan menneistä vaiheista.

Stenman-vanhus näki sen sieltä, missä hän oli huomaamattomana nurkassaan, ja se liikutti hänen kuivunutta paperisydäntään.