Ja käärme piirsi kultaan itsekkään hengen puumerkin: Minun. Hän tiesi kyllä, että ikuisen rakkauden sinetti merkitsee itsensäkieltämistä: Sinun.
Kaksi poikaa, Kain ja Aabel, leikki virran rannalla ja he näkivät loistavan kiven, joka heitä miellytti. Kumpikin huudahti: minun! ja ojensi yht'aikaa kätensä ottamaan kultakappaletta. Mutta Kain oli voimakkaampi ja sysäsi veljensä syrjään. Se oli ensimmäinen taistelu veljesten välillä, ja se koski sitä, mikä on minun.
Ihmishenki on syntyisin valosta ja rakastaa kaikkea loistavaa. Kulta loisti ihmisten silmissä kuin aurinko, kuin käärmeen silmät, ja sitä käytettiin kauniiksi koristuksiksi. Se koristi Faaraon otsaa, Sodoman portteja, Tamarin hiuskiharoita, Braman pagodia, Isiksen temppelejä ja kultaista vasikkaa. Herra sanoi kullalle:
— Miksi palvelet hirmuvaltiaita, herjaajia, porttoja ja epäjumalia?
Kulta vastasi:
— Minä tahdon myöskin palvella sinua, Herra, ja sinun hurskaitasi.
Ja sitten se seppelöitsi Deboran kypäriä, Davidin päätä ja Salomonin temppeliä aina kaikkein pyhimpään asti.
Kulta palveli palvelemistaan kahta herraa, koristeli lapsen kehtoa,
Akilleen kilpeä ja makkabealaisten miekkoja.
— Ei siinä kylliksi, käärme sanoi, mene sulatusastiaan ja tule rahaksi!
Kulta meni upokkaaseen, ja siitä tuli kaiken sen arvon mitta, josta ihmiset sanovat: minun. Siten muuttui se jonkinverran toiseksi kuin se itsestään oli, oli olevinaan omaisuutta, ja nimenä sillä oli raha. Siihen saakka oli se huikaissut silmiä; tällöin se sai vallan sielun pajassa, mielikuvituksessa. Kun ajatuksen seppä lähti ulos, kun hänen moukarinsa, tahto, lepäsi ja hänen äitinsä, tunne, puhalsi hiilloshehkuun, tulivat unten vallattomat kääpiöt pajaan ja takoivat ahjon kuonaa. Siitä alkaen kulta rupesi kummittelemaan.