Kulta kävi läpi aikojen, kansojen ja maiden, kulki auringonloistoineen ja käärmeenvälkkeineen, palveli aina kahta herraa ja kantoi otsassaan sanaa minun. Se kummitteli kummassakin hahmossaan koristuksina ja rahoina, ihmisten silmissä; se johti argonautit etsimään kultaista taljaa, se hävitti Troian ja Jerusalemin, se kokosi rikkauksiaan Roomaan, eivätkä Caesarit havainneet, että se haisi kansan kyyneliltä. Se johti raakalaiset kultaiseen kaupunkiin, ohjasi viikinkien sotapurret etelän kultamaihin, lähti Kolumbuksen matkaan etsimään Indiata, Ferdinand Cortezin kanssa valloittamaan Mexikoa ja Cookin kanssa purjehtimaan maapallon ympäri. Se toimitti suuria Jumalan valtakunnan levittämiseksi kaukaisiin maanosiin, se asutti erämaita, oli suurten löytöjen ja hyödyllisten keksintöjen synnyttäjä, järjesti kaupan ja yhdisti kansoja. Mutta kaiken sen takaa kummitteli yhä vain käärmeen katse.
Kullan auringonloiste verhosi välkkeellään kaiken ansion, sekä rehellisen että petollisen. Miksei valtiomies, joka laati viisaita lakeja, olisi nähnyt maataan kullanloisteisena? Miksikä ei tehtailija, joka antoi monen monelle työmiehelle leivän, olisi kehrännyt kultalankoja kangaspuissansa. Ja päivätyöläinen, joka työskenteli vaimonsa ja lastensa hyväksi, miksei hän, alkaessaan viikon työn, olisi laskenut, miten paljon hänellä on saamista viikon lopussa ja samalla nähnyt auransa, kirveensä, sahansa loistavan kullasta? Mutta taaskin — ja siinä sekaantui käärmeen katse auringonpaisteeseen — miksei soturi, joka lähti valloittamaan vieraita maita, olisi kuvitellut sieltä kaukaa tapaavansa vuorittain kultaa? Miksei koronkiskuri lähettäessään paperilappunsa ja mustat piirtonsa ryöstöretkelle, olisi ihastunein mielin ajatellut niiden kultaista satoa? Miksikä ei peluri olisi uneksinut voittonumeroa tai onnellista korttia?
Viisas istui yksinään lamppunsa ääressä ja tutki yön hetkinä olevaisen äärimmäistä alkuperää. Aave tuli hänen luokseen, piti kättään lampun edessä ja näytti varjosta loistavat kasvonsa.
— Minä ymmärrän, sanoi tutkija, sinä olet kaiken alku, elämänneste, viisasten kivi!
Ja hän etsi sitä kiveä upokkaastaan, kunnes hänen silmänsä sokenivat, hänen kätensä herposi ja hänen elämänsä lamppu sammui.
Silloin käärme hymyili, kun hän vielä kerran niinkuin tiedonpuun luona sai petetyksi tutkivan ihmishengen. Mutta Herra sanoi kullalle:
— Mitä teet? Ryöstäthän jaloimmat pyrinnöt, mitkä panin ihmiseen.
— Herra! vastasi, kulta, etkö näe minun hyödyllisiä tekojani? Enkö ole ahkeruuden synnyttäjä, keksintökyvyn kannustaja? Enkö paina sormusta onnellisen morsiamen sormeen? Enkö helise miellyttävästi köyhän säästölaatikossa? Enkö ole perustanut lukemattomia armeliaisuuslaitoksia ja levittänyt pyhää sanaasi ympäri maailmaa? Herra, etkö näe, että minä teen parannusta kirkoissa? Eivätkö niiden alttarit säteile minun loistostani? Enkö ole Poikasi ja hänen äitinsä kuvan pukimena? Enkö loista kuin sädekehä pyhimysten kanssa?
Herra tiesi kyllä sen kaiken, mutta hän antoi aikojen tulla täytetyksi.
Kulta kulki yhä karttuvin voimin eteenpäin maailmassa.
— Ei siinä kyllin — sanoi käärme — että sinulla on otsassasi: minun. Piirrä sen viereen: enemmän!