Kulta kirjoitti otsaansa: enemmän, yhä enemmän! Se oli jo ennättänyt meidän aikaamme, sitä alkoi kertyä niin suunnattomia joukkoja, ettei sitä koskaan ennen ollut niin kasaantunut, ja se otti paperin avukseen. Niinkuin se itse oli rahana toista kuin se oikeastaan oli, niin oli silloin paperi olevinaan kultaa. Se tapa oli mukava; paperi painoi niin vähän, sopi pieneen tilaan, ja siten mitätön, pieni paperipala, jonka tuuli saattoi puhaltaa pois tai kipinä polttaa, oli arvokkaampi kuin kultaläjät. Mutta sen muutoksen avulla oli kulta tunkeutunut vielä syvemmälle mielikuvituksen pajaan, ja entistä hurjemmin alkoivat kääpiöt takoa sen kuonaa. Silloin ei kummitellut enää yksinomaan kulta, vaan sen valtuutetutkin, setelit, vekselit, obligatsionit ja sadankinlaiset osakkeet. Kaikki nuo lumpuista luodut paperipalat näyttivät silloin omistajan kädessä kullatuilta; niiden arvo nousi ja väheni, ne muuttuivat lumpuiksi, mitä ne ennen olivat olleetkin, mutta ilmestyivät taas toisenmuotoisina ja hurmasivat maailmaa. Ja noista tyhjistä, hauraista lumppukummituksista, jotka sanoivat olevansa kultaa, nähtiin ihmisten riitelevän. Kulta oli maailman hallitsija: se kävi sotaa kapinoitsijoitansa, jalompia tunteita, yleviä, omanvoitonpyytämättömiä tarkoitusperiä vastaan, sai voittoja ja kärsi tappioita, mutta kohotti aina uudelleen mahtavan valtikkansa. Se oli kauan hurmannut naisia ja ukkoja; se oli kauan pitänyt puukkoa ryövärin kädessä ja heittänyt messinkiä rahanväärentäjän sulatusuuniin. Se oli myynyt maita ja ostanut viattomuutta. Nyt se alkoi tunkeutua nuorukaisen kunniantoiveihin ja tulevaisuudenunelmiin ja käydä postimerkeillä kauppaa lastenkamarissa. Se tuli Molokiksi, jonka palavaan kitaan uusi pakanuus heitti lapsensa epäjumalain riemuitessa.
Toiselle kullan palvelijalle toisensa jälkeen sanoi Herra: tänä yönä otetaan sinulta sielusi! Ja niin tapahtui, mutta poika unohti isänsä kohtalon. Köyhä sanoi aina: minun! Rikas sanoi lakkaamatta: enemmän!
Silloin kohosi äkkiä kullan ja lumppujen palvelijain suunnattomasta, himoitsevasta joukosta kuin kupla merestä ääni, joka nousi kapinaan kultaa vastaan ja sanoi: omaisuus on varkautta!
Mitä? Varkauttako? Ensi kertaa vapisi kulta ja sanoi:
— Nyt olen hukassa, minä en voi palvella kolmea herraa.
— Älä pelkää, lohdutti käärme, se ääni on minun palvelijoitteni ääni.
Se sanoo vain: sinun omaisuutesi on varkautta, minun on laillinen!
Kulta kulki eteenpäin kohti tuntemattomia tulevia päiviä, eikä tiennyt, että toinen korkeampi maailman voima oli kauan työskennellyt sielujen pajassa. Monta vuosisataa oli rakkauden henki hävittäen hionut kullan itsekästä kirjoitusta Minun, piirtääkseen sen sijaan uhrautuvaisen puumerkkinsä Sinun, ja joka vuosisadalta uursi viila yhä syvempään, mutta sitä ei huomattu: kultaverho varjosi suuren S-kirjaimen, joka vieläkin näyttää suurten joukkojen silmissä muuttumattomalta M:ltä. Käärme näki sen, mutta mitkään sen kiemurtelemiset eivät saaneet kulumaan pois uutta kirjainta, joka yhä selveni toisen alla. Käärme tietää sen nyt ja on raivoissaan, mitä kauemmin kuluu, sitä enemmän.
On vielä syntymättömille suvuille koittava päivä, jolloin minun-sanan sijasta kirjoitetaan sinun ja jolloin enemmän samalla kertaa muuttuu sanaksi ei mitään. Silloin Herra ottaa kullalta auringonloiston ja käärmeenkiillon ja sanoo: muutu tomuksi, mikä oletkin!
Kulta on vastaava: käärme näki minut.
Herra on sanova käärmeelle: anna minulle takaisin ne monet tuhannet ja miljoonat sielut, jotka olet minulta ryöstänyt kulta-aaveellasi!