Heldt ei ollut ainoastaan viisas ja rikas, vaan myöskin kaunis, nuori mies, pitkä ja solakka, mustahiuksinen, ja kaupungin kauniiden naisten mielestä ihastuttava. Ehkäpä juuri se luonnon antama etu olikin hänelle hankkinut neuvosmiehenrouva Merthenin suosion, ja Heldt päätti sentähden kysyä häneltä neuvoa sydämen asioissa, samoin kuin hän oli neuvotellut hänen miehensä kanssa laadultaan kylmäverisemmistä kysymyksistä.
Ollen leski parhaassa iässään huomasi Heldt olevan yhtä luvallista kuin viisastakin etsiä itselleen toinen puoliso, ja missäpä saattoivat sydämen vaatimukset tulla parempaan sopusointuun liikeasioiden vaatimusten kanssa kuin nuoren, kauniin ja rikkaan laamanninleski Björkegrenin jalkain juuressa? Hän päätti siis epäröimättä uskaltaa käydä rynnäkköön noita hyvin lujitettuja valleja vastaan.
Oli siinä kuitenkin muutamia hankaluuksia. Paitsi kauniin lesken tunnettua taipumattomuutta oli hänen ja uuden vastustamattoman ihailijan välillä toinenkin muuri, jonka korkeutta ja lujuutta uudempi aika tuskin saattaa käsittääkään. Tavat olivat niin ankarat, että jokaista sanaa, jonka nuori mies lausui naiselle, jonka perheen tuttuihin häntä ei luettu, pidettiin loukkauksena, eikä kukaan ollut siinä suhteessa arempi arvostaan kuin mahtavien Wittfootien suku. Heldt oli jo kymmenen vuotta ollut turkulaisena, mutta vielä ei ollut hänen osakseen tullut niin suuri kunnia, että olisi päässyt Hannu sedän tuttavien joukkoon. Miten oli poistettava tuo ylipääsemätön este?
Neuvosmiehenrouva Merthen keksi keinon. Hän päätti toimittaa päivällispidot kuninkaan 54:nneksi syntymäpäiväksi, joka oli huhtikuun 20:ntena. Semmoinen kunnia ei tosin ollut oikeastaan tuleva yksinkertaisen neuvosmiehen talon osaksi, tuskinpa edes pormestarinkaan, koskapa maaherraa, piispaa tai presidenttiä saatettiin syystä kyllä katsoa yksin siihen oikeutetuiksi. Mutta koska maaherra ja presidentti sillä kertaa olivat poissa virkamatkoillaan, koska piispa oli sairas, eikä pormestareilla näyttänyt olevan halua moisiin hommiin, niin mikäpä olisi estänyt tavallista neuvosmiestäkään kaikessa nöyryydessä päästämästä alamaisuudentunteitaan ilmi milloin minkin verran yksityisten päivällispitojen muodossa. Syöminen on mieleistä työtä ja harvoin majesteettirikos; pöyhkeinkin mahtaja tuntee semmoisissa tilaisuuksissa jonkinlaista armollisuutta alempaa lähimmäistään kohtaan, seurustelusääntöjen kahleet höltyvät, kukin tuntee olevansa ihminen ja suo muille saman oikeuden. Niinpä siis noilla päivällisillä oli kaksi tarkoitusta: uskollisuudentunteiden osoittaminen ja haitallisen muurin murtaminen.
Merthenin talo oli suuren torin varrella vastapäätä Grubbin taloa, mihin sittemmin Turun lyseon opinahjo sijoittui. Kutsut oli kaupunginpalvelija toimittanut, ja kokoontumaan oli pyydetty kello kahdeltatoista päivällä 20 päivänä huhtikuuta. Neuvosmiehen perhe ei ollut uskaltanut kutsua kruunun eikä kirkon ylhäisiä luottamusmiehiä, mutta koolle saapui kuitenkin noin neljäkymmentä arvokasta jäsentä hovioikeudesta, yliopistosta ja huomatuimmasta porvaristosta.
Siellä olivat hovioikeudenneuvokset Stjernvall ja Jägerschiöld, asessorit Lostjerna, Wallenstjerna ja Adlercreutz, komisarius Wittfoot, tuomiorovasti Joonas Fahlenius, ensimmäisen suomalaisen sanakirjan tekijä, professori Daniel Juslenius — Suomen ainoa lakitieteen professori Samuel Schultén — Suomen ainoa lääkäri Diedrik Spöring — maamme ainoa fyysikko, yliopiston silloinen rector magnificus, professori Johan Thorvöste, joka oli kirjoittanut erinomaisen taikauskoisen väitöskirjan taikavavasta — kuuluisa latinantaitaja, professori Henrik Hassel ja väittelysankari, oppinut historian ja siveysopin professori Algot Scarin. Pormestarien ja neuvosmiesten ohella olivat siellä myöskin edustettuina Turun silloiset huomatuimmat kauppahuoneet: Sjähle, Havemann, Pipping, Schultz, Wechter. Nuorin herroista, joka asetettiin halvimmalle paikalle pöydän päähän, koska hänellä ei ollut mitään muuta kuin hyvä päänsä, sydän ja tulevaisuuden toiveet, oli nuori, kalpea ja ujo maisteri Matias Elg, Merthenin perheen kaukainen sukulainen.
Kymmenelle tai kahdelletoista rouvalle ja niiden joukossa tietysti laamanninleski Björkegrenille oli kutsut lähetetty, mutta ei ainoallekaan nuorelle neitoselle. Oli edistytty edellisen vuosisadan ajoista, jolloin laki nimenomaan kielsi kauniilta sukupuolelta pitoihin saapumisen. Se laki oli vielä voimassa samaten kuin ylellisyysasetuksetkin; se oli vain joutunut unohduksiin, eikä yksityisissä seuroissa niin tarkoin pidetty lukua lain sanasta.
Juhlallinen, säännönmukainen vastaanotto alkoi jo portailla, jonne kaupungin rummuttaja Mikael Kallio — Kaarle XII:n aikainen invaliidi Mikku — oli maailmankuuluun sininuttuun puettuna asetettu jonkinlaiseksi kunniavahdiksi. Hän ei tosin lyönyt rumpua vierasten kunniaksi, mutta tervehti sotilaan tapaan ja saattoi heidät jäykkäsäärisesti (kylmään) eteiseen sekä otti siellä vastaan päällysvaatteet. Eteisestä saattoi kaupunginpalvelija Bergman vieraat edelleen saliin.
Tervehdykset ja esittelyt sisällä tapahtuivat hyvin tarkkojen sääntöjen mukaan. Heldt esiteltiin Hannu sedälle ja hänen kauniille veljentyttärelleen. Tämän veljentyttären väitetään punastuneen ja sittemmin kuiskanneen emännän korvaan, ettei hän ollut koskaan vielä nähnyt niin kaunista miestä. Ei mikään aika ole sokea sellaisten huomioiden suhteen. Mutta Turku oli jo ehtinyt unohtaa onnettomuutensa; se oli alkanut tuntea itseään, se saattoi jälleen … juoruta.
Pöytäpaikat jaettiin tarkasti arvon mukaan, hovioikeudesta aina kauppaan asti. Raha antoi paljon valtaa, mutta ei arvoa. Hyvän tavan mukaista oli tekeytyä niin halvaksi kuin mahdollista sanoissa, kun vain sai pitää suurimman mahdollisen arvonannon ajatuksissa. Serkku Forseliaa ei mitenkään saatu istuutumaan sisar Lostjernaa ylemmälle ja arvokkaammalle sijalle, ja sisar Wechter pyysi kaikkein nöyrimmästi, ettei serkku Björkegren alentuisi istuutumaan häntä alemmaksi. Heldtin asetti emäntä hänen valitsemansa uhrin viereen; hän kursaili hirvittävästi, mutta taipuihan kuitenkin viimein jakamaan tuon kadehdittavan oikeuden erään vanhan asessorin kanssa. Kun siis kaikki olivat monen mutkan jälkeen istumassa, kukin paikallaan, jonka arvo tai onni oli hänelle hankkinut, nousivat isäntä ja emäntä jälleen seisomaan, panivat kätensä ristiin ja lukivat pöytärukouksen. Kaikki vieraat noudattivat esimerkkiä ja toistivat itsekseen rukouksen, mikä kesti noin viisi minuuttia. Sen jälkeen taas istuuduttiin pöytään.