Merthenin talo ei ollut suinkaan rikas, mutta tahtoi ehkä mielellään siltä näyttää ja oli tänään saanut pöytähopeain apua hyvinvarustetusta Wittfootin talosta. Tekotukalla, hansikkailla, mustalla takilla, keltaisilla polvihousuilla, mustilla pumpulisukilla ja matalilla kengillä jonkinlaiseksi hovimestariksi somistettu kaupunginpalvelija Bergman tarjosi ympäri pöydän hopeapikarissa anikselta ja kotihumalilta vahvasti hajahtavaa viinaa, minkä jälkeen keltaisen myssyn ja mustan villapuvun verhoama ensimmäinen sisäpiika niiaillen kantoi esiin tarjottimen, joka oli täpösen täynnä leipää, voita, juustoa ja sillisalaattia. Tämän johdannon jälkeen seurasi tukevampaa lajia oleva varsinainen ateria, joka olisi saattanut myöhemmän ajan heikontuneen suvun kadehtimaan esi-isien oivaa ruuansulatusta. Ensin käytiin suunnattoman suuren kinkun kimppuun, jonka paloittelemisen, arvokkaan ja vaivalloisen luottamustehtävän, isännän onneton virkaveli, neuvosmies Nidelberg, suoritti otsansa hiessä ja josta emäntä sitten jakoi kullekin vieraalle sinapin kera niin suuren annoksen, että se olisi tyydyttänyt muonatorpparinkin nälän. Sen jälkeen tuli kokkareliemi, jota tarjoiltiin syvissä sinisissä, hollanninporsliinisissa lautasissa. Sitten kannettiin esiin kaksi kokonaista keitettyä, vähintään puolentoista leiviskän painoista lohta, joiden suussa oli sitruunoita ja jotka olivat taiteellisesti reunustetut tilli- ja persiljakimpuilla, punajuurikkailla ja äyriäisenpyrstöillä. Tuli sitten vielä silavansekainen paisti puolukka- ja lakkahilloineen suunnattoman suurella hopeavadilla … ja paistin jälkeen tuli juhlallinen hetki.

Tähän asti olivat vieraat juoneet vain hyvää, kotitekoista Turun olutta, herrat suuresta hopeakannusta, joka kulki kädestä käteen, naiset sitä vastoin pikku kipposista eli n.s. knepoista, jotka täytettiin kannusta. Tavallisesti muuta harvoin juotiinkaan, mutta tässähän oli kysymys majesteetista. Hovimestari toi toisen suuren hopeakannun, joka oli täynnä valkoista Ranskan viiniä; sitä tarjottiin pyöreistä, melkein pallonmuotoisista jalallisista laseista. Isäntä nousi, vieraat nousivat … juotiin suurivaltaisen, urhoollisen ja viisaan kuningas Fredericuksen kunniaksi, joka nyt onnellistutti valtakuntaansa korkealla syntymäpäivällään, sekä verrattoman, lempeän ja armollisen kuningattaren Ulrika Eleonoran kunniaksi, joka puolestaan hyveillään teki viisaan kuninkaan onnelliseksi — toivottaen heidän majesteeteilleen pitkää ja yhä edelleenkin onnellista hallitusta, valtakunnan ja kaikkien uskollisten alamaisten lakkaamattomaksi iloksi ja pysyväiseksi menestykseksi…

Puhe ei ollut pitkä eikä latinalainen, ja nepä olivatkin kaksi harvinaista ansiopuolta tähän aikaan; pallonmuotoiset lasit tyhjennettiin jotenkin puhtain alamaisentuntein. Tosinhan jotkut ajatuksissaan lisäsivät, että hyvä kuningatar teki viisaan kuninkaan onnelliseksi varsinkin sillä, ettei ollut huomaavinaankaan hänen hairahduksiaan; mutta yleensä oli silloinen Myssyjen hallitus suosittu Suomessa, ja viimeiset kolme vuotta olivat olleet onnellisimmat, mitä valtakunta oli vuosisatoihin saanut osakseen — tuntui kuin olisi herätty pitkästä, pimeästä ja myrskyisestä yöstä valoisaan aamuun. Vähän siinä tosin oli osaa Fredrik kuninkaalla, ja jokainen suomalainen kiitti onneaan, että Arvid Horn eikä kuningas olikin varsinainen hallitsija. Mutta liian läheltä oli katseltu kahdennentoista Kaarlen kunniakasta ja veristä yksinvaltaa, oltiin peräti väsyneitä voittoihin ja tappioihin; sankarikuningas ei ollut vielä varjollaan pimittänyt seuraajansa onnellista hallitusta eikä rauhan outoa tyyneyttä, ja kaikki se soinnutti pyöreäin lasien kilinän mielihyvän tunteiksi. Lasit juotiin pohjaan, juotiin ääneti, sillä silloin ei vielä ymmärretty hurrata eikä eläköötä huutaa … ja Heldt näki lasinsa lävitse viehättävän naapurinsa hymyilevän.

Päästyään tästä alamaisen kunnianosoituksen painosta alkoi herrain keskustelu liikkua vapaammin, jota vastoin rouvat, ikäänkuin ihmetellen, että hekin nyt olivat olleet osallisina kuninkaan maljan juonnissa, olivat edelleenkin häveliäästi vaiti. Politiikkaa ja tulevia valtiopäivävaaleja jauhettiin viljanhintojen, kauppaolojen ja viennin lomassa. "Hyödyn aikakausi" näytti jo nousevia oraitaan ja pukeutui Hornin ja Myssyjen perusajatukseen, että valtakunnan pitäisi oman piirinsä sisäpuolella valloittaa takaisin menetetyt maakuntansa. Pitäisi edistää teollisuutta, jotta ne suuret summat säästyisivät, joita jo alkoi tulvia pois maasta ulkomaisten valmisteiden hintana. Polttotupakan tullikin nousi jo kohta näet neljäänsataan ja nuuskan tulli sataanseitsemäänkymmeneen taalariin. Olisipa mainio asia viljellä tupakkaa, istuttaa silkkiäispuita, elättää silkkimatoja ja kutoa silkkiä. Hopeaa oli löydetty läheltä Helsinkiä; miksi ei voisi toivoa, että saataisiin vielä lyöttää hopeataalareita omien kaivosten antimista? Ennen kaikkea pitäisi meidän pakottaa ulkomaalaiset ostamaan meiltä enemmän tavaraa kuin me ostamme heiltä; siten maan rikkaus varmasti kasvaisi. Ja siihen ne vieraista, jotka olivat ammattimiehiä, lisäsivät, että se kaikki oli ensi sijassa oleva Turun asia, koskapahan koko maa hyötyy pääkaupunkinsa rikastumisesta. Ei koskaan pitäisi sallia muiden merikaupunkien kilpailua; vielä vähemmän olisi kärsittävä tuota kelvotonta kauppaa, jota taitamattomat Ahvenanmaan ja muiden paikkojen talonpojat olivat alkaneet harjoittaa omilla laivoillaan, itselleen häviöksi ja koko maalle korvaamattomaksi vahingoksi.

Päivällisiä saattoi sanoa vaatimattomiksi edellisen vuosisadan pitojen rinnalla, jolloin Turun yliopiston rehtoria kiellettiin 1642 tarjoamasta "enempää kuin kuusi varsinaista ruokalajia, kinkkua lukuunottamatta". Mutta vielä oli käytävä käsiksi suunnattoman suureen torttuun, joka oli taiteellisesti koristettu kaupungin vaakunalla ja rintasokerikyyhkysillä, ja tortun jälkeen tuli vielä viikunoita, manteleja ja pähkinöitä. Aterian päätyttyä veisasivat kaikki istualtaan pitkän ruokavirren, jonka jälkeen vieraat nousivat ja rivissä arvonsa mukaisessa järjestyksessä pudistivat kumartaen tai niiaten emännän kättä. Herrat jäivät sitten istumaan "tupaan", joka ei silloin vielä ollut kohonnut salin arvoon, ja niille, jotka tempun tiesivät, kannettiin hienoksi hakattua Hollannin tupakkaa, jota poltettiin pitkistä savipiipuista. Kahvista ei ollut puhettakaan, se kun oli hyvin harvinaista, tuskin nimeltä tunnettua herkkua; mutta suuressa hopeakannussa vaahtosi yhä olut, kunnes miesvieraat poistuivat, kun katsottiin illallisaterian ajan alkavan lähestyä, mikä tapahtui noin kello kuuden ajoissa silloisen tavan mukaan.

2. PRINSESSA RUUSUNEN.

Neuvosmiehenrouva Merthenin naisvieraat olivat sillä välin siirtyneet makuukamarin turviin — neuvosmiehen huoneistossa oli siihen aikaan tupa, makuukamari, lastenhuone ja keittiö — ja siellä heitä kestittiin teevedellä. Tuon äskettäin Hollannista tuodun ylellisyysjuoman valmistaminen oli yhtä nerokas kuin yksinkertainenkin. Otettiin hyppysellinen tuota kiinalaista kasvia, sekoitettiin siihen hienoksi survottua kardemummaa ja karvasmanteleja ja pantiin kaikki hopeakannuun, joka kaadettiin täyteen kiehuvaa vettä. Siitä täytettiin äsken mainitut kipposet, ja tee juotiin palasokerin maustamana. Niiden varalle, jotka pitivät hunajaa parempana kuin kallista sokeria, oli täysi hopeamalja tätä maukasta Naantalin mehiläisten tuotetta. Kun teekannu tyhjeni, kaadettiin uutta kiehuvaa vettä mehuttomaksi kiehuneeseen sekoitukseen, niin kauan kuin jollekin vieraalle vielä oli tarjottava, ja vihdoin saivat piiat ja lapset nauttia neljännen tai viidennen haudeveden voiman.

Naistenkin kielet pääsivät nyt vihdoin valloilleen. Vahinko korvattiin oikein runsaasti, kiusailtiin nuorta laamanninleskeä, kyseltiin, olikohan Heldt löytänyt maahan kaivetun aarteensa, kiisteltiin edullisimmista humaloista ja parhaasta Saksan suovasta sekä ihmeteltiin, kun voin hinta oli noussut kolmesta aina kahteentoista taalariin leiviskältä. Vihdoin tahdottiin nähdä sisar Merthenin lapsiakin.

Lapset toi sisään heidän hoitajansa, vanha Vappu, pitkä, laiha ja kulmikas nainen, jolla oli yllä ahdas musta villahame, sinijuovainen esiliina, harmaa, punaisilla nauhoilla reunustettu mekko, päässä pienenlainen punainen myssy ja kaulassa sininen liina. Hän oli leski ja näytti kyllä kykenevän ottamaan miestäkin kiinni kauluksesta, mutta jotakin hyväluontoista oli hänen tuimissa, ruskeissa silmissään ja siinä tyynessä huolellisuudessa, millä hän kantoi pientä lasta käsivarrellaan.

Sisar Merthenillä oli tähän aikaan neljä pientä tyttöä: Anna, Eeva, Lotta ja Kaarin, vanhin yhdeksän ja nuorin vuoden vanha. Heillä oli kaikilla äsken silitetyt, valkoisesta kamritsikankaasta tehdyt rintaliinat; nuorimmilla päässä punaiset myssyt, jotka olivat sidotut nauhoilla kiinni leuan alta, vanhimmat paljain päin, letitetyin hiuksin. Äiti itse oli kaunis nainen, eivätkä tyttäretkään näyttäneet olevan huonompaan päin. Kaksi heistä oli vaaleaveristä, äänetöntä ja hiljaista; toinen ja neljäs järjestyksessä olivat tummasilmäisiä ja tummahiuksisia, vilkkaita ja vallattomia. Seitsenvuotiaalle Eevalle näytti luonto tuhlaamalla jakaneen parhaita antimiaan; mitään viehkeämpää ei olisi voinut nähdä kuin tuo leikkivä sulotar, joka oli vilkas kuin kissanpoikanen.