— Ei se ole mitään, sanoi hän teeskennellyn tyynesti, mutta tuo ei mitään sai hänen vapisevasta äänestään epämääräisen, peloittavan merkityksen, mikä sanoi, että se sittenkin oli jotain. — Ei se ole mitään … vähäinen kahakka, joka on päättynyt vastoin odotusta, mutta joka kohta pestään puhtaaksi vihollisen veressä.
Seuran vanhimmat herrat tunkeutuivat maaherran ympärille, joka neuvottomana katsoi tuota levotonta, tiheään sulloutunutta joukkoa. Seurasääntöjen kahleet olivat katkenneet; hintelän hovioikeudenneuvoksen eteen tunkeutui kookas neuvosmies, ja majurin lyhyt vartalo koetti turhaan raivata tietä vänrikkien lomitse, jotka olivat pitkiä kuin aidanseipäät.
— Sanokaa toki Herran tähden — huusivat tämän tungoksen takaa pelokkaimmat rouvat — marssivatko venäläiset jo Turkuun?
— Armolliset naiset, teillä on aivan liian huono käsitys meidän urhoollisesta armeijastamme, sanoi maaherra koettaen hymyillä. — Sodanjumalan Marssin suosio on silmänräpäykseksi hylännyt meidät, me olemme menettäneet Lappeenrannan, ja kenraali Wrangel on kärsinyt pienen tappion, mutta viholliset ovat menettäneet paljoa enemmän, ja kenraali Buddenbrock marssii juuri parhaillaan ajamaan heidät takaisin rajan yli. Kas siinä kaikki; tämä uutinen on yhtä hyvä kuin voitto. Toivoakseni se ei ole häiritsevä iloista yhdessäoloamme. Juokaamme uljaan armeijamme malja; käyköön sille hyvin!
Muutamat lähinnä seisovat ottivat lasinsa, mutta eivät muistaneet juoda.
— Hyvää ranskalaista hattuviiniä! toistivat ivallisesti seurassa olevat Myssyt.
— Entä Wrangel itse? kysyi muuan kenraalin mieskohtaisista ystävistä.
Maaherra oli vaiti.
— Hän on kaatunut! huudahti joku.
— Kaatunut koko joukkoineen! kaikui suusta suuhun salissa.