Eeva totteli. Kuuliaisuus oli siihen aikaan ensimmäinen velvollisuus.
Nuoren tytön kapinoiva sydänkin taipui nyt isän tahtoon.
Ei siitä mikään Rooman-matka ollutkaan Turkuun: kahden tunnin ajan se vain vei. Veneessä oli purjeet, Iisakki Alanus piti perää, voimakas soutaja piteli airoja; kohtapa siis ehdittäisiin kotiin. Mutta Vappu oli sanonut: aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.
Kello oli lähes kuusi illalla, kun vene navakassa lounaistuulessa kulki Ruissalon ohitse aivan kesätupien kohdalta. Siinä oli venäläinen sotalaiva ankkurissa keskellä väylää. Pursi lähti laivan luota, sulki tien, ja sieltä huudettiin Merthenin veneelle:
— Viereen ja seis! kuului käsky vieraalla kielellä.
— Millä oikeudella suljetaan tie? kysyi Iisakki Alanus suuttuen.
— Vangitut! kuului jyrkkä ja lyhyt vastaus.
Nuorukainen oli aseeton, mutta hän ei kuitenkaan aikonut hyvällä antautua. Hän käänsi vinhassa tuulessa paremmin vastaiseen ja ohjasi oikealle aivan poikki sen suunnan, johon he äsken olivat kulkeneet. Laivavene ajoi jäljestä kahdeksan miehen soutamana, mutta vähän sillä oli toivoa saada purjehtija kiinni, kun samassa pakeneva vene äkkiä törmäsi vedenalaiselle kivelle, tullen täyteen vettä, ja laivavene saapui oikeaan aikaan pelastamaan haaksirikkoisia hukkumasta.
Heidät pelastettiin vankeina, vietiin sotalaivaan ja saatettiin päällikön eteen. Hän, vanha, ahavoitunut hollantilainen, puhui välttävästi saksaa. Vangit tutkittiin. Rehellinen merimies joutui neuvottomaksi eikä oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen oli tehtävä vangeillaan. Hänellä oli käsky pidättää ja lähettää ylipäällikölle sen ja sen näköinen vene, missä piti olla kolme henkeä, joiden tunnusmerkit olivat … niin, sopivatko tunnusmerkit näihin vankeihin, sitä ei Van der Brooken vanhus tahtonut ratkaista. Kuitenkin oli käskyä toteltava, siispä täytyi lähettää vangit Paimion Vistalle, missä ylipäällikön päämaja parhaillaan oli.
Sodalla oli lakinsa; mitkään vastaväitteet eivät voineet muuttaa kirjaintakaan Van der Brookenin saamasta selvästä tai epäselvästä käskystä. Tiedettiin Ruotsin peräytyvän laivaston nykyjään olevan Ahvenanmaan seuduilla. Oli ilmeistä, että venäläiset päälliköt pelkäsivät Turkuun hyökättävän, odottelivat vakoojia ja olivat omilta salaisilta tiedustajiltaan saaneet aihetta epäillä sen näköistä alusta, joksi nyt luultiin Merthenin viatonta purjevenettä.
Vankien täytyi tyytyä kohtaloonsa. Mutta pimeänä syysyönä, vihollisvartijaston seuraamana vihollisten leiriin lähettäminen — miltä se ajatus tuntuikaan nuoresta tytöstä, joka oli usein kuullut kerrottavan, mitä väkivaltaisuuksia venäläiset olivat edellisessä sodassa harjoittaneet!