Ennenkuin puoli tuntia ehti kulua, oli Eeva yksinään kesätuvassa, jonka aukimurretun oven hän jälleen huolellisesti salpasi; kaksi miestä asetettiin vahdeiksi sen eteen, ja muut vartijat siirtyivät ranta-aittaan.
Tupa oli pimeä ja kylmä, mutta puita oli suuren takan vieressä, taulaa, tulukset ja rikkitikkuja uunin korvalla. Kohta leimusi iloinen valkea autiossa asunnossa, johon liittyi paljon muistoja iloisista kesäpäivistä. Eeva katsoi tuleen niinkuin Vappu eräänä iltana Loitsumäessä oli katsonut lukeakseen häilyvistä liekeistä häilyvän tulevaisuuden salaisuuksia. Hän ei pelännyt, ei ollut surullinen, vaan epävarma ja epäröivä. Hän tuskin muistikaan sotaista seikkailuaan, joka tietysti oli päättyvä pikaiseen vapauttamiseen; sitä enemmän hän ajatteli salaperäistä huomispäivää, joka täällä oli koittava niin omituisissa oloissa. Yhdeksästoista syntymäpäivä! Miten se päivä olikaan aina hänen lapsuudestaan asti ollut uhkaavana hänen tiellään kaukaisena, hämäränä päämääränä, jonka seurauksia ja merkitystä ei vielä kukaan tiedä. Jotakin oli muuttuva, mutta mitä? Jos Eeva Merthen olisi toisena aikana ja toisten vaikutelmien alaisena viisikymmentä vuotta myöhemmin nähnyt päivän valon, olisi hänestä kirkkaan, itsenäisen, uhmaavan ja kapinallisen henkensä tähden tullut vapaa-ajattelija, eikä hän silloin olisi pitänyt missään arvossa vanhan naisen naurettavia ennustuksia, taikka jos hän niihin olisikin huomiotaan kiinnittänyt, — sillä juuri vapaa-ajattelijat saattavat toisinaan olla eniten taikauskoisia — niin olisi hän niitä vastustanut ja etsinyt turvaansa siitä, mistä muutkin vapaa-ajattelijat: omasta voimastaan ja taistelusta sen puolesta, mikä on oikeaa. Mutta hän oli syntynyt aikana, jolloin kaikenlaista taikauskoa riippui kuin kuonaa parhaimmissa, hurskaimmissa ja nöyrimmissäkin ihmisissä; kuinka olisi sitten niin etsivä, niin odottava sielu voinut vapautua siitä? Hän ei uskonut uskovansa ennustukseen, jota hän halveksi, mutta se liittyi kuitenkin kaikkiin hänen tulevaisuuden- ja onnenunelmiinsa, se hiveli mieltä, peloitti ja hurmasi häntä hänen tahtomattaan. — Jospa nyt Vappu — ajatteli hän itsekseen — tietäisi, että minä huomisaamuna herään niin lähellä hänen asuntoaan, syöksyisi hän vuoteestaan pimeään yöhön ja rientäisi minua suojelemaan, iskisi maahan kaikki vartijat ja kantaisi minut käsivarsillaan kauas, kauas pois täältä. Onneniko vai onnettomuuteniko on, että hän nyt nukkuu rauhassa. Kukaan ei sitä tiedä. Entä sitten? Ja vaikka hän kantaisikin minut aina maailman ääriin, eikö kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, löytäisi minua sieltäkin?
Puut takassa hiiltyivät, hiilet kiiluivat kuin ilveilevät virvatulet tummenevassa tuhassa. Eeva valmisti vuoteen itselleen, asetti pistoolit eteensä penkille sängyn viereen ja kävi levolle. Illallista hän ei ollut ajatellut, eikä kukaan muukaan ollut sitä hänelle toimittanut. Paastoten, niinkuin ennen muinoin käytiin juhlallista ja ratkaisevaa elämänkäännekohtaa kohden, niin astui hän kahdeksannentoista vuotensa päätyttyä alkamaan yhdeksättätoista.
10. RUUSUSEN SYNTYMÄPÄIVÄ.
Lähellä venäläisten leiriä näkyi seuraavana päivänä kaksi upseeria ratsain eräältä kunnaalta tarkastelevan seutua kaukoputkella. Vanhempi heistä saattoi olla vähän yli neljänkymmenen; hän oli vartaloltaan voimakas, tummaverinen eikä suinkaan auringonpaahteelta liioin säilynyt. Kasvojen piirteet, jotka kaukaa katsoen näyttivät tuimilta ja synkiltä, muuttuivat likempää nähtyinä valoisiksi, avomielisiksi, jaloiksi ja ritarillisiksi. Tuon sotilaan ryhdissä oli jotakin samalla ylhäistä ja vaatimatonta, käskevää ja miellyttävää, niin että katsoja joutui ymmälleen siitä, oliko hänen edessään olevaa henkilöä rakastaminen vaiko pelkääminen. Kohtapa huomattiin, että asianhaarojen mukaan oli syytä kumpaankin tunteeseen. Sillä tuo mies, kopean ruoska ja kauhu, urhoollisen palkitsija, rehellisen ystävä, haavoitetun lohduttaja, kärsivän turva, loukatun kostaja, jota sotamies suuresti rakasti hänen oikeudentuntonsa, huolellisuutensa ja omanvoitonpyytämättömyytensä tähden, mutta vielä enemmän rauhallinen maan asukas, kun näki hänen suojelevan kätensä aina olevan valmiina torjumaan onnettoman sodan kauhuja, tuo mies oli skotlantilainen Jaakko Keith.
Syyskuun aurinko paistoi melkein surumielisen kauniisti yli syksyisen seudun. Ajatuksissaan antoi Keith katseensa liidellä maiden ja järvien yli.
— Tämä on kaunis maa, tämä Suomi! sanoi hän enemmän itsekseen kuin nuorelle adjutantilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan. — En tiedä, mistä johtuu, mutta kahteenkymmeneen vuoteen ei ole Skotlanti niin elävästi ollut mielessäni kuin nyt tänä hetkenä. Minusta tuntuu kuin minulla olisi jotakin rakastettavaa tässä maassa. Toden totta, nuo ruotsalaiset eivät ymmärrä pitää sitä oikeassa arvossa; he eivät muuten olisi niin helposti ja häpeällisesti jättäneet sitä meidän käsiimme.
Samana hetkenä karautti pienoinen ratsujoukko tietä myöten, lähestyen kukkulaa, jolla kenraali adjutantteineen oli.
— Lacy! — sanoi kenraali, sillä adjutantti oli marsalkan poika — minusta näyttää kuin noilla kasakoilla olisi vankeja mukanaan. Ratsastakaa alas ja vaatikaa heiltä raporttia. Minä tahdon ennen kaikkea, että vankeja kohdellaan inhimillisesti.
Käsky täytettiin, ratsastajat pysähtyivät.