— Ette, mademoiselle. Minä lahjoitan hänet teille, koska hän on minun mieskohtainen viholliseni.
— Mitä hän sanoo? kysyi Iisakki.
— Hän sanoo jättävänsä tämän asian sikseen, jottei hän saattaisi kaikkia kumppaneitasi onnettomiksi sinun kanssasi. Hän sanoo, että hän antaa sinulle anteeksi uskollisuutesi tähden ja sentähden, että sinä olet kunnon poika, kun olet tahtonut palvella sitä hallitusta, jota pidät laillisena esivaltanasi.
— Sanooko hän todellakin niin? huudahti Iisakki kummastuen. Onpa siinä koirassa kuitenkin jotakin hyvää.
— Daydie, sanoi kenraali, kutsu vartijat.
Vartijat tulivat.
— Päästäkää irti vanki!… Hän on nyt teidän, mademoiselle.
— Kiitän teitä; en minä vähempää odottanutkaan teidän jalomielisyydeltänne. Mutta vanki on haavoittunut. Sallitteko minun toimittaa hänelle hoitoa, ennenkuin hän lähtee? Ja tahdotteko myöskin hyväntahtoisesti lähettää hänelle passin?
— Te saatte käskeä. Toivonne täytetään.
Kun vanki päästettiin irti, pyörtyi hän uupumuksesta, ja hänet kannettiin tajuttomana pois. Muutamien tuntien kuluttua Iisakki Alanus oli sidotuin haavoin, pestynä, puhtaisiin vaatteisiin puettuna ja virkistävästä unesta vahvistuneena päämajan eli usein mainitun Grubbin talon eräässä syrjähuoneessa. Hänen vammansa eivät olleet vaaralliset: kevyt sapelinisku oli sattunut päähän, ja keihäs oli viiltänyt naarmun oikeaan käsivarteen. Hän oli nukkunut ja katseli nyt kummastellen ympärilleen. Eeva istui hänen vuoteensa ääressä.