— Missä minä olen?
— Minun luonani niinkuin näet.
— Mutta minusta on kuin olisin ollut vankina … kuin olisin nähnyt sinut sen skotlantilaisen palkkarengin päämajassa…
— Sinä olit vankina, mutta olet nyt vapaa. Kuinka saatoitkaan toimia niin varomattomasti? Kuinka sinulla oli sydäntä saattaa minut, sisaresi, ystäväsi, näkemään sinut sellaisessa tilassa.
— Niin, minä muistan, vastasi ylioppilas, ajatuksiaan kooten. Se tapahtui Perniössä. Minä olin tehnyt sopimuksen Iisakki Rossin ja kruununvouti Nikoletiuksen kanssa, ettemme enää kärsisi venäläisten iestä. Meidän piti koota suomalaiset rakuunamme ja sotamiehemme, jotka olivat lähetetyt kotiin ruoduilleen. Avuksemme aioimme ottaa muutamia tuhansia talonpoikia, marssia Turkuun, ajaa venäläiset Ahvenanmereen ja puhdistaa koko maan odottaessamme Ruotsin laivastoa. Se olisi ollut iloista polskaa, se olisi käynyt pikamarssissa, jolleivät kelvottomat talonpojat olisi meitä pettäneet. Kukapa voisi luulla heitä samoiksi, joista ennen tehtiin kaarlelaisia! Nyt on kaikki pelkkää kurjuutta… Ei maksa vaivaa taistella moisten vadinnuolijain puolesta.
— Iisakki, sinua ei tunne entiseksi … sinä, kainoin, hiljaisin kirjatoukka, mikä on koskaan takonut päähänsä latinan kielioppia! Ole ymmärtäväinen, älä syöksy varmaan turmioosi!
— Ja sinäkö minulle niin puhut? huudahti ylioppilas hyvin kummastuneena. Kuka minua aina halveksi ujouteni tähden? Kuka kysyi minulta, pelkäänkö minä, kun venäläiset marssivat Turkuun? Kuka minulle sanoi kerran kulkiessamme kotiin kirkosta: mitä korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat? Sinä se olit, sinä sen sanoit. Ja luuletko, että minä olisin voinut elää sinun halveksimanasi! Ja luuletko minun unohtaneen, mitä sinä samana päivänä sanoit, kun lähestyimme porttia emmekä enää saaneet ystävinä toisiamme puhutella. Tule suureksi mieheksi, sinä sanoit. Raivaa uusi ura ja sitten … sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt! Niin, niin sinä sanoit. Etkö vieläkään ymmärrä, että nuo sanat ne ajoivat minut metsiin ja erämaihin … elämästä ja kuolemasta taistelemaan kunnian ja isänmaan puolesta? Etkö vieläkään ymmärrä, että minä tahdoin laskea vapautetun maamme sinun jalkaisi juureen, sinun, joka halveksit minua, ja sanoa: oletko nyt tyytyväinen? Saanko nyt kysyä?
— Niin, kyllä ymmärrän. Tarkoituksesi oli jalo; poika parka, sinä olisit ansainnut paremman kohtalon. Mutta soturin kunniaan et sinä ole luotu. Elä tieteen hyväksi, taistele, että saavuttaisit kunnioitetun nimen meidän yliopistossamme ja koko Euroopassa! Se sinun urasi on, Iisakki. Mikset voi tulla suureksi mieheksi, sellaiseksi kuin Ruotsin Linnaeus?
— Ja jos tulen suureksi ja palaan sinun luoksesi tekemään kysymyksen, joka polttaa sydänjuuriani, niin sinä ehkä taas sanot: ole ymmärtäväinen äläkä syöksy varmaan turmioon!
— En, silloin en niin sano.