— Etkö? Etkö todellakaan? No, niinpä sano minulle: kysy nyt heti! Eeva … sinä et vielä tiedä, mitä minä voin tehdä ansaitakseni sinut, mutta nyt ainakin tiedät, mitä minä tahdon tehdä. Anna minun nyt kysyä … nyt, nyt! … ja minä olen kaikki esteet tieltäni raivaten kulkeva eteenpäin sillä uralla, jonka sinä olet osoittanut minulle, minä murran itselleni tien läpi vuorien, minä tulen suureksi mieheksi tai kuolen…
— Ei, ei — sanoi Eeva Merthen, nopea pelon välähdys kauniissa silmissään — ei nyt! ei täällä! Sinun täytyy jo tänä päivänä paeta Ahvenanmaalle tai Ruotsiin. Se on ainoa pelastuksesi … se on vapauttamisesi ehto.
— Ehtoko? toisti ylioppilas. Kuka on pannut minulle semmoisen ehdon?
— Minä. Ei ollut mitään muuta keinoa.
— Ja sinäkö olet tarjonnut ehtoa? Kelle sitten? Keisarinnan palkkasoturilleko?
— Minä pyydän sinua, Iisakki, älä kysele! Lähde, ystäväni, veljeni, sydänsuruni … lähde!
— En, ennenkuin tiedän, millä oikeudella sinä armahdat minua ja määräät minulle ehtoja… Vanhurskas Jumala, missä minä olen? huudahti Alanus äkkiä kauhistuen, ja hypähti ylös vuoteestaan.
— Sanoinhan minä, että olet minun luonani. Rauhoitu! Ei vähääkään melua! Jätä järjettömät kysymykset! Henkesi on vaarassa.
Mutta Alanusta ei käynyt estäminen. Hän juoksi ikkunan luo, tempasi sen auki ja katseli kadulle. Hän tunsi lähimmät talot, näki tuomiokirkon ja torin eteläisen kulmauksen, näki Merthenin talon … mietiskeli muutaman silmänräpäyksen sen talon asemaa, missä hän nyt oli, ja huudahti sitten äänellä, joka melkein tukehtui nyyhkytyksistä:
— Venäläisten päämajassahan minä olen!