Ajatelkaamme, että on muutosten aika, melkein sellainen kuin kevät huhtikuun alussa: vielä haihtumattoman entisyyden lumikinoksia jäljellä, vielä syntymättömän kesän nurmea jo näkyvissä. Ajatelkaamme kotia, jossa on paljon rakkautta ja sen ohella vähän heikkoutta, vanhanaikaista yksinkertaisuutta ja samalla myöhemmän ajan kunnianhimoa. Ajatelkaamme nuorta henkilöä, yhtaikaa hellää ja rakastettavaa, uhmamielistä ja haaveksivaa. Ajatelkaamme lapsuuden imarteluja, nuoruuden ihailuja, harvinaista kauneutta, tavattomia hengenlahjoja, vilkasta mieltä ja vapautta janoavaa, itsenäistä luonnetta — että kaikki se on suljettu pienten ja ahdasten porvarisolojen piiriin. Ajatelkaamme sellaisen kotkanpojan rinnassa olevaa tietoista tai puoleksi tiedotonta halua päästä kerran kohoamaan yli muurin, kohoamaan kohti aurinkoa. Ajatelkaamme sielua, joka kauan etsii vertaistaan sitä löytämättä. Ajatelkaamme, että äkkiä tuo unelmain sankari, tuo kauan etsitty ja löytämättä jäänyt vertainen seisoo odottelevin sylin, sykkivän ja myrskyävän sydämen edessä, että sankarissa syntyy aivan samoja tunteita, että he kumpikin tuntevat toisensa siksi, jota he molemmat ovat kaivanneet ja molemmat tarvitsevat, olemuksensa osaksi, äärettömän tyhjyyden täytteeksi, ja että he samana hetkenä, jolloin he tuntevat toisensa, tuntevat molemmat itsensä kokonaisiksi. Ajatelkaamme vihdoin, että tuo tunne ja tuo tunteminen sattuvat omintakeettomalle ja heikommalle heistä kahdesta murroskautena, jolloin perheen siteet näyttävät katkenneen, koti kukistuu raunioiksi eikä ole lähellä mitään tukea, joka pidättäisi jo valmiiksi nostettua jalkaa ja alttiiksi annettua sydäntä velvollisuuden rajoissa — ken uskaltaa, kun ottaa huomioon kaikki nuo olosuhteet, ensiksi heittää kivellä Eeva Mertheniä, kun hänen ihailtu sankarinsa sanoi hänelle: tule! ja hän seurasi häntä?
Jos Eeva olisi ollut mies, olisi hän astunut Keithin uraa; jos Keith olisi ollut nainen, olisi hän toiminut Eevan tavoin. Mitä arvoa kapinallinen sydän antaa sellaisessa vaalissa tapojen kahleille ja ihmisten tuomiolle?
Se on lankeemisen painolaki, joka uudistuu monenmuotoisena suvusta sukuun. Äärellinen, katoava pyrintöperä asetetaan aina korkeampaa, ääretöntä ylemmäksi. Mutta se ei jää rankaisematta. Tulee päivä, jolloin niiden ulkonaisten siteitten, jotka vapaa ihminen katkoo ja heittää pois kuin kahleet, huomataankin olevan sisällinen laki, sielujen side, jolloin yhteiskunnan tapojen tuomio, jota hän hairahduksen hetkenä halveksii ja uhmaa, osoittautuukin olevan hänen omantuntonsa todistus. Silloin hänen silmänsä aukenevat, silloin hän seisoo erotettuna Jumalasta, jonka hän on unohtanut, ihmiskunnasta, jota hän on halveksinut, sisäisestä vartijasta, jonka hän on luullut ainiaan vaikenevan, mutta joka vain odottaa aikaansa puhuakseen ja rangaistakseen.
Semmoisessa heräämisessä on valittavana vain joko nouseminen tai vaipuminen. Ihmishenki kapinoi: sen täytyy nöyrtyä tai paatua.
Palaamme kertomukseen.
Eeva Merthen oli kulkenut kuin unissaan siihen hetkeen asti, jona hän näki Iisakki Alanuksen. Kasvatusveli, joka rakasti häntä enemmän kuin veli, palautti hänen entisyytensä muistot, entisyyden, jonka hän oli hylännyt ja kieltänyt. Eeva oli turhaan tahtonut tehdä häntä sankariksi, jota etsi; mutta Iisakki oli jalo ja oikeudentuntoinen, ja Eeva piti hänestä. Oli eräs keino sen hyvittämiseksi, mitä hän oli rikkonut häntä vastaan. Eeva pelasti hänen henkensä, samapa se miten: eikö siinä ollut kylliksi? Ei, siinä ei ollut kylliksi. Samana silmänräpäyksenä, jolloin Iisakki huomasi, missä hän oli — hänen luonaan, ja kuitenkin vihollisen päämajassa — olivat kaikki siteet katkenneet heidän väliltään, Eevan ja entisen elämän väliltä. Iisakki halveksi häntä ja jätti hänet häpeän syvyyteen.
Tuona hirveänä hetkenä oli onneton Eeva yksin maailmassa. Hänellä ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin herännyt, lahjomaton vartija, joka nyt alkoi puhua, ei mitään, ei edes sitä miestäkään, jota hän rakasti ja jonka hän oli luullut olevan hänelle kaikki kaikessa.
Hän ei itsekään tiennyt, miten kauan hän oli maannut nojatuolissa, kasvot kätkettyinä hienoihin, sormusten koristamiin käsiin. Hän ei tiennyt Kaarinin astuneen huoneen läpi ja luulleen hänen nukkuvan. Mutta eipä hän tiennyt sitäkään, oliko hän itkenyt vai nukkunut. Hän oli kuin kokonaan menehtynyt.
Silloin ovi aukesi, Keith astui sisään. Eeva tunsi hänen askelensa, mutta ei liikahtanut.
— Ettekö voi hyvin? kysyi hän osaaottavaisesti.