Eeva ei vastannut.
Keith irroitti hiljaa hänen toisen kätensä, otti sen omaansa ja istuutui hänen viereensä.
— Mademoiselle — jatkoi hän ranskaksi hymyhuulin, minä olen valloittanut kuningaskunnan enkä tahtoisi sitä enää menettää. Jos jokin vihollinen on hyökännyt valtakuntaani, tahtoisin vain tietää sen nimen, jotta saisin vaatia sen taisteluun ja voittaa sen!
Eeva kääntyi poispäin, ja nyt hän tunsi itkevänsä. Hän rakasti tuota miestä sanomattomasti ja hän häpesi sitä.
— Niin, jatkoi Keith leikillisesti, nyt näen, että vihollinen on tullut. Mutta olkoonpa se kuka tahansa, päänkivistys tai mustasukkaisuus, se on mennyttä miestä, ei se ole enää iltaa näkevä. Luuletteko, että minä antaisin sen riistää kalleimman omaisuuteni?
— Tiedän minäkin kalliin omaisuuden, jota en anna ystävän enkä vihollisen riistää itseltäni, vastasi Eeva, kasvot yhä poispäin käännettyinä. Hänelle johtui eräs ajatus mieleen ja siitä hän sai rohkeutta. Hän ei enää itkenyt.
— No pyhän Patrikin nimessä, vastasi skotlantilainen, tahtoisinpa nähdä sen ryövärin, joka uskaltaa häiritä teitä. Onko kysymys kaunisten hiustenne kutrista?
— Ei, mylord. On kyseessä naisen kunnia.
Kenraali kävi vakavaksi. Vastaus ei ollut hänelle mieleen, mutta eipä hän nyt ensi kertaa kuullut rohkeata sanaa noilta kauniilta huulilta.
— Mitä nyt? kysyi hän. Kuka uskaltaa loukata teitä ja vielä toivoa elävänsä? Kuka uskaltaa loukata sitä, joka on Keithille kaikki kaikessa?