— Olkaa huoleti ja katsokaa, onko vene jo vesillä!
Sam pojan kiharainen pää pilkisti samassa ovesta, ja hän ilmoitti, että kaikki on valmiina. Hän ei muistanut kertoa, mitä kaikkea hän itse oli jo ennättänyt toimittaa sinä aamuna. Kissa oli nimittäin tullut häntäänsä lyhemmäksi, täysi vesisaavi oli kumossa, takkaan oli ajettu lastuja niin paljon, että liekki leimahteli ulos savupiipusta, ja lopuksi oli Sam pitänyt salaisen talonkatselmuksen ja löytänyt lukitsemattomasta kaapista talon ainoan viilipytyn, jonka hän arvattavasti paikalla oli vetänyt nahkaansa. Samilla oli aivan päteviä syitä jouduttaa lähtöä, ennenkuin noista kepposista oli raportti annettu; mutta koska niistä jo toinen puoli, nimittäin vesisaavi ja nokivalkea, oli sitä laatua, ettei emäntä saattanut olla niitä huomaamatta, niin oli Sam, kahden etevämmän vieraan astuessa makuuhuoneesta, ilmi sodassa talonväen kanssa. Majoitusmestari tuli juuri sinä arveluttavana hetkenä, jolloin Agneta muori, merimiesten suureksi huviksi, ahdisti pahantekijää luudalla. Pian oli kumminkin Sam nykäissyt luudan irti varresta ja piti sitä nyt kilpenä edessään vihollista vastaan. Sotilaan mahtava ääni asetti melun, ja sitten alkoi Samille sangen epäedullinen tutkimus, jonka päätökseksi tilattiin koivurieskaa, jota ilomielin hankittiin ja käytettiin siihen hyödylliseen toimeen, mihin luonto näkyy määränneen mainitun antimensa.
Näin oli kotirauha jälleen palautettu. Maan tavan mukainen suuruspala haukattiin hätäisesti ja talon vieraanvaraisuus korvattiin nahkaisesta kukkarosta. Kun ei muuta pelastettua tavaraa tiedusteltukaan kuin oluttynnyriä, niin on luultavaa, että toföläisten ihmisrakkaus oli sillä kertaa ollut varsin tuottavaa. Myrsky oli tällöin tyyntynyt ja taivas kirkas, joten isäntä ja vieraat piankin istuivat hyvinä ystävinä isossa nuottaveneessä, matkalla Tammisaaren kaupunkiin.
3. TAMMISAAREN-MATKASTA JA KRUUNUN LAIVASTA.
Siitä miehestä, joka saisi markan jokaiselta järveltä, mitä Suomessa on, tulisi varmaankin varakas, mutta se, joka saisi markan jok'ainoalta saarelta, luodolta ja kalliolta, olisi varmaankin miljoonamies. Tammisaaren saaristo on Ahvenanmaan saaristoon verrattuna kuin palanen tähtikarttaa Linnunradan rinnalla tai kuin immen helminauha kuningattaren jalokivien rinnalla. Mutta vaikka tätä saaristoa tuskin saattaa sanoa toiseksikaan järjestyksessä, niin pujahtelee kumminkin pursi täällä niin lukemattomien metsäisten saarten ja harmaitten kallionienten ohitse, niin lukemattomia kapeita salmia ja lehtojen reunailemia lahtia myöten, ettei mikään muinaisajan rakennusmestari olisi voinut keksiä taidokkaampia harhakäytäviä labyrinttiinsä. Nykyaikoina ovat topografit karkeilla siveltimillä vedelleet salaisia mittausopillisia kuvioita vuorten kylkiin viitoiksi sotalaivoille, jotka kulkevat näillä eksyttävillä vesillä. Meidän kertomuksemme aikaan sitä vastoin oli harvoin meriviittoja, tuskin kareillakaan mitään merkkejä. Mutta sittenkin löysi niillä seuduin syntyneen kalastajan vene, silloin kuten nytkin, helposti suorimman ja turvallisimman väylän. Mies näyttää ohjaavan venettään suoraa päätä vuoren seinämää kohti, mutta äkkiä aukenee uusi sola, uusi tuulenpuuska kallistaa venettä ja uusi merenselkä levittäytyy hänen eteensä kimaltelevine aaltoineen. Ulkosaaristossa kestävät ainoastaan havupuut meren ankaria tuulia, mutta lähempänä mannerta yhtyy tammi, lehmus, vaahtera, saarni ja jalava muitten lehtipuitten joukkoon. Tuntuu kuin tulisi veden vihaisen väen luota lempeihin lahdelmiin, missä sisäjärven armaat aallottaret karkeloivat lumpeitten keskellä. Jylhä, harmaakivinen kovuus katoaa rantamaan luonteesta, ja sen sijaan lempeämpien värien runsaus hivelee silmää.
Tätä luonnon näyttämön äkillistä muutosta eivät saattaneet olla huomaamatta muukalaiset, jotka nyt ensi kertaa olivat laskemaisillaan maihin Suomen rannoille. Lehtimetsät olivat juuri siihen vuodenaikaan pukeutuneet kirjavaan morsiuspukuun, joka on aivan liikuttavan kaunis, sillä se on kesän jäähyväishymyilyä ja näyttää ennustavan uutta ja tuntematonta kevättä, vaikka sen kuihtuneet lehvät kuitenkin tietävät pitkää, jäistä talvea. Iivari Pärttylinpoika huomautti sitä hyväksi enteeksi, että metsät ovat koristuneet lipuilla heidän tullessaan, ja siihen liitti Simo, että Tammisaaressa saadaan muka nähdä vähän enemmänkin, nimittäin humalistoja. Samassa vene kääntyi erään niemen nenitse, ja muuan tavaton esine veti heidän huomionsa puoleensa. Mantereen puolella Hvitsandin luotoa oli iso kolmimasto, ja merimiesten tarkka silmä tunsi siinä heti Ruotsin sotalaivan. Toföläisten veneen piti kulkea tämän harvinaisen ja mahtavan vieraan ohitse, joka luultavasti oli eilen tullut sinne suojaan myrskyltä, Kaikki katselivat uteliaasti jättiläisen korkealle nousevaa peräkeulaa, tykeillä täytettyä kylkeä, suunnatonta köysien paljoutta ja kaikkia noita märssykoreja, ulkonemia ja koristuksia, joista siihen aikaan espanjalaista ja hollantilaista mallia seuraten kruunun linjalaivat saivat niin eriskummallisen muodon. Vaikka peräpeilin kolme kullattua kruunua eivät olisikaan selvästi osoittaneet laivan arvoa ja nimeä, olisi sittenkin ollut varma, että Tammisaaren satamalla oli ollut kunnia vastaanottaa eräs Ruotsin sotalaivaston parhaista aluksista.
— Tuo on Kolme kruunua; minä olen nähnyt sen pahuksen ennen Tallinnassa, huudahti majoitusmestari, jossa tämä odottamaton näky oli synnyttänyt epämieluisan hämmästyksen sen tehtävän vuoksi, mihin hän oli ryhtynyt. — Ei se turhan tähden ole merelle lähtenyt näin syksyllä; niin, kunhan ei vain olisi monien upseerien joukossa tuolla peräkannella joku kuninkaallinen henkilö.
— Prinsessa siellä on hovineitosineen, sen minä näen, huusi ilosta käsiään taputellen Sam, jonka terävä silmä saattoi erottaa kärpäsenkin kirkontornin huipusta.
— Ole aloillasi, nulikka! kuiskasi majoitusmestari tehden uhkaavan liikkeen. — Käykää te, pater, veneen pohjalle, ja te, ukko — lisäsi hän ruotsiksi Tofön miehelle — lainatkaa minulle kalanuttuanne; tuuli on kylmä.
Näitten varovaisuustoimenpiteitten jälkeen jatkettiin matkaa ja kuljettiin Samin suureksi mielipahaksi niin loitolla kuin mahdollista sotalaivan tykeistä; mutta koska sataman suu oli kapea, ei välimatka sittenkään ollut enempää kuin sata tai sataviisikymmentä kyynärää. Se toivo, että he olisivat päässeet huomaamatta tuon ylhäisen Hvitsandin syvillä vesillä olevan vieraan ohitse, raukesi äkkiä, sillä laivasta annettiin torvella merkki ja veneen käskettiin pysähtyä. Kun ei sitä merkkiä toteltu, lähti laivan kyljestä vene nuolen nopeudella liikkeelle.