— Niin, tauti oli isorokko.
10. VELHON KIUSAUS.
Niiden henkilöiden keskustelu, jota me olemme rohjenneet nimittää velhoksi ja lohikäärmeeksi, ehti juuri ratkaisevaan käännekohtaan, kun sen keskeytti kellon kilinä, jonka johto tuli kapteenin huoneesta eli — puhuaksemme entiseen tapaan — jättiläisen luolasta. Rebekka kiiruhti tiehensä, ja tohtori jäi yksin mietteihinsä.
Epäilemättä olisi ihmeellistä ja hyvin valaisevaa seurata lääketieteellistä epäilystä, fysiologisia, psykologisia, nosologisia, nosograafisia, diagnostisia, terapeutisia ja kaikkia muita raakalaisia vastaväitteitä, jotka tämän keskustelun johdosta kehittyivät korkeastioppineen ja paljonkokeneen lääkärin mielessä, joka oli jäsenenä Upsalan ja Turun lääkeopillisissa tiedekunnissa. Mutta kun on varsin luultavaa, että nuo äänettömät mietiskelyt, puettuina kun olivat niin monen syvällisen ja salaperäisen termin verhoon eivät olisi kovinkaan helposti tavallisten kuolevaisten tajuttavissa, niin saanee lukija kyllikseen lopputuloksestakin mikä oli, että kunnon tohtori päätti mitä tarkimmin "tutkia sairasta", saadakseen varmemman vakaumuksen niin tavattoman vian laadusta ja sen parantamisen mahdollisuudesta. Se päätös oli tuskin ehtinyt varmistua, kun tohtori kutsuttiin kartanonherran, kapteeni Mörkin, luo hänen makuuhuoneeseensa.
Kapteeni oli paljon tyynempi mieleltään ja istui puolipukeissaan puoleksi makaavassa asennossa, mustassa nahalla päällystetyssä sohvassa hämärässä huoneessa, johon valoa vain niukalti ja vaivoin pääsi paksujen tummien ikkunaverhojen lävitse. Huone oli kaikin puolin näöltään raskasta mielialaa herättävä, synkkä, kolkko ja pimeä. Sen ainoana koristuksena oli öljyvärein maalattu, luonnollisen kokoinen kuva, joka esitti ruotsalaista meriväen upseeria, mutta sen pää ja rinta olivat niin täynnä pieniä, pyöreitä reikiä, että jos se aikoinaan lienee ollutkin kuvatun näköinen, niin oli enää mahdoton siitä ketään tuntea.
— Teitä kummastuttaa, että hän on minun huoneessani, sanoi kapteeni,
huomatessaan tohtorin katselevan kuvaa. — Niin, eikö se ole omituista?
Mutta syynsä on silläkin. Tarvitseehan ihminen hiukan huvitustakin.
Minä toisinaan hauskuudekseni käytän tuota ampumataulunani.
— Tämä huone on liian pimeä ja synkkä, huomautti tohtori. Ilma ja valo ovat ensimmäiset ehdot, jos mielitte päästä terveeksi ja voimiinne jälleen.
— Älkää minusta huoliko, vastasi kapteeni halveksivasti. Minä haluan vain tietää, onko tyttäreni terve vai sairas.
— Epäilemättä — kuului vastaus — sairastaa hän kovaa ja pitkällistä kuuroutta, mutta voidaanko sitä parantaa, riippuu aivan kuurouden syistä ja laadusta. Jos se on elimellinen vika, paralysia tai kuulohermon lamaantuminen, niin ei mikään taito auta; cedamus naturae, hyvä kapteeni, vihellyksestä ei tule mitään, kun huuli on poissa. Jos sitä vastoin, niinkuin toivon mahdollisimman kauan, vika on syntynyt satunnaisista syistä, esimerkiksi kuulokanavan tukkeutumisesta … paransinpa kerran kuormapojan, joka oli ollut seitsemän vuotta kuurona korvapuustista … hän sai sen luutnantti Hammarilta, siltä turkulaiselta, oikean moukariniskun … niin, silloin koetamme, mitä tiede ja taito saa aikaan…
— En minä sitä tarkoita, keskeytti kapteeni taas maltittomasti. — Minä kysyn, onko hänen kuuroutensa teistä luonnollinen vai teeskennelty.