— Saattaa käydä, saattaa käydä. No, entä sitten…
— Sitten hän oppi nopeasti kaksi sanaa: veli — sillä hänellä oli veli — ja Verna, joita usein tavasimme hänelle, ja me jo iloitsimme, että hän kohta rupeaisi puhumaan kuten lapset ainakin sen ikäisinä, jolloin he enimmin ovat Jumalan enkelien kaltaisia. Niin, silloin hän oli niin kaunis ja kultainen, — ja Rebekka pyyhkäisi silmiään esiliinansa nurkalla — että harvoin hänen kaltaistaan näkee, ja kaikki, jotka hänet näkivät, sanoivat, ettei mikään kuninkaankaan lapsi saattanut olla ihanaisempi. Sitten äkkiä…
— No? Sitten äkkiä…
— Hän sairastui.
Tohtori pani nuuskaa nenäänsä. Se ei näyttänyt hänestä ollenkaan kummalliselta.
— Tuhkarokkoonko? hän kysyi.
— Hän sairastui ja menetti kuulonsa. Sitten hän ei enää koskaan oppinut enempää kuin nuo kolme sanaa. Ja arvattavasti hän olisi unohtanut nekin, ellen minä niitä lakkaamatta olisi tavannut hänelle hänen pienenä ollessaan, sillä minusta tuntui kuitenkin hyvältä kuulla hänen sanovan jotakin. Hän katsoi minun huuliani ja lausui sen mukaan, mitä ennestään taisi. Mutta muuta hän ei voinut oppia. Kaikki muu täytyi meidän selittää hänelle merkeillä.
— Hm, hm … tämä on todellakin ensimmäinen tämänlaatuinen tapaus, mikä minulle on sattunut. Se lienee ollut ankara tauti, luultavasti tulirokko. Se se useinkin jättää jälkensä silmiin ja korviin.
— Pahempi se oli. Jumala näki maailman tulleen uudeksi Egyptiksi, ja sentähden hän lähetti uuden murhanenkelin, joka siihen aikaan ei säästänyt ylhäistä eikä alhaista. Ja ne, joiden hengen hän säästi, ne hän jätti raajarikoiksi ja rumiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai hupakoiksi ja kaikenlaiseen kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Mutta merkillistä oli, tyttö ei saanut ainoatakaan arpea kasvoihinsa…
— Hm … tauti oli siis…