— Kuulkaahan nyt, hyvin kunnioitettava matami, joka kasvatatte sangen herkullisia kananpoikia; koska te näytätte olevan järkevä ihminen ja harrastavan talon etua, niin en huoli salata teiltä, että kapteeni Mörk etsi minut eilen Loviisasta käsiinsä ja kutsui tänne parantamaan tytärtään. Tosinhan hän puhui vähän epäselvästi … ymmärrättehän … vähän hämärästi taudin nimeämisestä… hän ei tahtonut ilmaista kuin puolen totuutta. Mutta niin paljon olin minä ymmärtävinäni, että hänen tyttärensä oli kuuromykkä. Minä sanoin hänelle suoraan, ettei lääkintätaidolla ole siinä mitään tekemistä; mutta tyytyikös hän siihen? Hän lorusi sinne tänne, niinkuin hän ei aivan varmaan olisi tiennyt, oliko neiti todellakin kuuromykkä, vai oliko koneistossa jokin muu koukku, ja kun minulla sattumalta oli joutoaikaa, taivuin minä lähtemään hänen mukanaan tänne. No niin, nyt kun olen tutustunut teidän kananpoikiinne, annan hänelle mielelläni anteeksi kamalat katajikoissa retustamiset. Luuletteko siis todellakin, että tyttö ei ole kuuromykkä?
— Siihen voitte luottaa, herra.
— Hm … tyttö miellyttää minua. Minä olen varakas poikamies parhaassa iässä, tuskin kahdeksanviidettä; sanoittepa sanan. Mutta jotakin täällä on nurinpäin, ja se on ensin saatava korjatuksi. Ymmärrättehän te hyvin, että jos lääkärin pitää parantaa jokin vamma, olipa se minkälaatuinen hyvänsä, niin pitää hänen ensinnäkin tietää, missä vika on. Teidän on sanottava minulle, mikä tyttöä vaivaa ja miten hän on sellaiseksi tullut. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
— Kyllä. Jos niin on, että te, herra, olette lääkäri ja voitte saattaa kuntoon sen kohdan, joka parannusta tarvitsee, niin täytyneehän minun sanoa, mitä en muuten koskaan olisi sanonut. Vanhainkin hampaitten takana voi kieli pysyä lukittuna.
— Kyllä uskon, kyllä uskon, hyvä matami. Mutta palataksemme asiaan, niin mitä sanoittekaan? Tyttö kuulee eikä kuule, puhuu eikä puhu, on kuuro eikä ole kuuro, on mykkä eikä ole mykkä. Jos se kaikki on totta, niin myöntäkää ainakin, että sitä ei ole varsin helppo tajuta.
— Kenties ei, mutta niin asia kuitenkin on. Ettekö huomannut hänen lausuvan nuo sanansa oudolla tavalla kuin olisitte kuullut pienen lapsen puhuvan.
— Niin todellakin. Minä olin huomaavinani jotakin sentapaista.
— No, siinähän se on koko arvoitus; ettekö arvaa?
— En: niin totta kuin olen sitoutunut Eskulapiuksen, Hippokrateen sekä Turun ja Upsalan lääkeopillisten tiedekuntain palvelukseen; moista tapausta ei meidän farmakopeassamme ole arvattu sattuvaksi.
— No, niinpä minä sanon teille jotakin, jota ei ole luettavana kirjoissa. Verna syntyi niin terveenä ja vilkkaana ja niin tervein korvin kuin kuka muu ihmislapsi tahansa. Hän oli niin kiltin kiltti lapsi, ja vuoden vanhana hän jo sanoi mamma — sillä hänellä oli äiti — mutta isäänsä hän pelkäsi eikä koskaan taipunut lausumaan sanaa, jota isä niin mielellään tahtoo kuulla, jos hän muuten on sellainen kuin isän tulee olla. Sen ensimmäisen sanan jälkeen oli puhevarasto kauan kasvamatta; kului lähes puoli vuotta tytön oppimatta yhtään sanaa. Luulenpa, että niin käy useimmille lapsille. Mutta tehän olettekin poikamies, herra…