— Hyvä kapteeni, teidän kysymyksenne on niin odottamaton, niin imarteleva… Minä en tiedä, kuinka…
— Verna on viisas tyttö … vain liian viisas minulle … mutta ei teille, tohtori! Kaunis hän on, sen myöntänette, ja hyvä … uskokaa sanani, oikein hyvä! Myötäjäisiin olette oleva tyytyväinen; ainoa lapsi, ja enhän minä vuosisatoja elä. Ottakaa hänet, tohtori; naikaa hänet! Minä olen saanut kyllikseni naisten vartioimisesta.
— Mutta hän itse ehkä ajattelee toisin.
— Mitä? Oletteko te mies, kun puhutte naisen tahdosta? Luuletteko minun tyttäreni uskaltavan ajatella toisin kuin hänen isänsä?
— Hyvä, herra kapteeni. Teidän tarjouksenne on suureksi kunniaksi minulle, ja minä olen teille siitä kiitollinen. Minä toivon tulevani niin ansiokkaaksi, että ansaitsen semmoisen luottamuksen. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, että te itse nyt enimmin tarvitsette muutamien tuntien vahvistavaa unta.
— Paratiisissa saamme nukkua, herra tohtori. Menkää Vernan luo…
Sanokaa hänelle: isäsi antaa sinulle anteeksi, että olet äitisi tytär!
Sen sanottuaan kääntyi kapteeni seinään päin ja oli nukkuvinaan. Tohtori Ekströmer jätti hänet rauhaan, otti kultaisen nuuskarasiansa, jonka hän oli saanut Kustaa III:lta, pani melkoisen panoksen nenäänsä ja lausui:
— Mies on hullu. Tässä ei ole mitään tekemistä. Ptsi! Sen vahvikkeeksi minä aivastin.
— Minäpä menen tytön luo, hän jatkoi itsekseen pannen oitis päätöksensä toimeen ja lähtien nousemaan portaita ylös. — Jos tarkoin punnitsen, niin eipä olekaan liian aikaista minun naida. Voisinhan sitten lopultakin saada kunnon päivällisen kotona. Enpä saata nähdä kenttäkeittiötä tai poikamiehen ruokasäilykköä, menettämättä heti sitäkin vähäistä ruokahalua, jonka säännöllinen ruoansulatus minulle vielä toisinaan tuottaa. Ja millaisia ovat meidän ravintolamme täällä Suomessa? Kestikievareja, hollitupia; pihvipaistit rasvaiset, sopat mikä minkin verran samanlaiset kuin Turun ylioppilassopat, talikynttilällä hämmennellyt. Oletetaanpas, että saan potilaan parannetuksi? No, siinä tapauksessa en lainkaan näe, mikä estäisi ottamasta tuota nuorta naikkosta.
— Mutta — jatkoi hän taas — miksi häntä niin halukkaasti tarjoillaan? Olisikohan hän todellakin juonikas kapine?… Teeskentelyäkö?… Uskomatonta. Taaskin vain pinttynyt päähänpisto. Tyttö perii tilan; olisikohan tuo kiinnitetty? Otanpa selon siitä. Jos se on velaton, niin onhan se minulle sopiva neljänä kuukautena vuodessa, kun tahdon nauttia maalaisilmaa.