— Mutta — ja uusi epäilys syntyi — enkö omin silmin nähnyt hellää kohtausta? Olisikohan tuo rikkitikku Yrjö Ros leimahtanut palamaan? Tietysti … täksi päiväksi. Ja olisikohan tyttö hurmaantunut vaaleanruskeihin viiksiin? Tietysti myöskin… Ai, ai, pidä tarkoin varasi, hyvä Ekströmer! Pojan kyllä voi parantaa, mutta naisissa se pysyy kuin myski… Siitä tuntuu jälkiä vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
Nämä salaiset neuvottelut kestivät juuri niin kauan kuin mukavuuteen tottunut tohtori Ekströmer tarvitsi aikaa kiivetäkseen jyrkkiä portaita. Mitä lähemmäksi hän ehti matkansa päämäärää, sitä epäröivämmäksi hän kävi. Kukapa ei joskus ole seisonut kuten hänkin elämän kiertoportaissa, joissa joka askelelta leviää uusi näköala silmien eteen? — Ota hänet! sanoi ensimmäinen porras. — Varo! muistutti toinen. — Mutta varsin mielenkiintoinen taudintapaus! virkkoi väliin kolmas. — Onko lääkärin milloinkaan nähty naivan taudintapausta? kysyi neljäs porras. — Oh, joka päivähän sitä näkee, huomautti viides. — Mutta jospa häntä ei voikaan parantaa? väitti vastaan kuudes. — Kyllä se sinulle onnistuu, kehoitti seitsemäs. — Kaikissa tapauksissa joudut luutnantin kilpakosijaksi! huomautti taas epäilevästi kahdeksas. — Sinä vanha setä! pilkkasi yhdeksäs rikkiviisaasti. Ja kun tohtori oli ehtinyt kymmenennelle portaalle, tuntui se hänestä narisevan kuin nauruaan pidätellen. — Olisipa siinä sukkela juttu koko Ruotsin armeijalle! nauroivat kaikki seuraavat laudat hänen jalkainsa alla…
— Mitä lempoa minä ajattelenkaan? huudahti tohtori iloisimmalla tuulellaan ja astui kohtalonsa kanssa sopineena nuoren sairaan luo.
11. SALMELAN TALOSSA.
Onnellinen kahdenkymmenen vuoden ikä, jolloin nuorukainen nähtyään kaksi kaunista silmää voi unohtaa kaikki, elääkseen vain mitättömässä sekunnissa ja hälvetäkseen rakastetun olemukseen kuin tulisoihtu auringonvaloon! Onnellinen aika, jolloin itsekäs ihmishenki voi kokonaan uhrautua kaikkine kunnian- ja onnenvaatimuksineen, jolloin koko ääretön maailma mahtuu niihin ahtaihin rajoihin, joiden sisäpuolella rakastettu asuu, ja kaikki kirjavat, myrskyiset, häilyvät ajatukset sulautuvat yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, josta yksin luminen lappalaispoikakin laulaa yksinäisellä matkallaan tuntureilla kiitäessään:
Sinut nähtyäin tuhat mietettä joka hetkenä liikkuu mielessäin, sittenkin yks' vain: oisit armahain!
Älä sano noita tuhatta yhdeksi ainoaksi kokoontunutta ajatusta lyhytaikaisimmaksi kuplaseksi, mitä koskaan on kohonnut olemassaolon valtamerestä — ettei tuolla sekunnilla ole mitään jälkimaailmaa ja itsensä kieltämyksellä mitään huomispäivää. Jokainen nouseva aurinko tekee maailman uudeksi, kukapa sinä hetkenä muistaisi, että aurinko on jälleen menevä mailleen ja hautaava maailman yöhön? Nopeaan rientävät kahdetkymmenet vuodet päivän hetkien mukana ja muuttuvat neljäksi-, kuudeksi-, kahdeksaksikymmeneksi; ja kuitenkin valaisee niitä aina sama nouseva aurinko, kuitenkin pysyy himmentymättä niiden iloinen elämänkatse, niiden unelmat pysyvät ainiaan samana, niiden ihmeellinen kaiken uhraamisen kyky kaiken voittamiseksi on ainiaan muuttumaton. Kahdetkymmenet vuodet ovat vieneet maailmaa eteenpäin ja tehneet sen, mitä historiassa on parasta, juuri tuon oman ehdottoman innostuksensa avulla ja sentähden, ettei mitään suurta eikä ylevää saata tapahtua ilman uhrautumista. Mikä eräänä päivänä tarkoittaa vain yhden sydämen valloitusta, tarkoittaa seuraavana päivänä taistelua isänmaan puolesta ja sitä seuraavana ihmiskunnan hyväksi saavutettavaa voittoa. Juuri on aina sama; kaksikymmenvuotiaan rakkaus on vain sen elämänpuun ensimmäinen lehti, jonka on vast'edes kohottaminen latvansa taivasta kohden. Monesta elämänehdosta sitten riippuu, saattaako ja millä tavoin se ollenkaan kasvaa rungoksi ja latvaksi; varmaa on vain, että hongan lentävän siemenen täytyy uhrata itsensä hongan hyväksi. Joka henkensä säilyttää, hän kadottaa sen; joka sen kadottaa, hän saa sen rikkaampana jälleen.
Ketään ei kummastuttane, että nuorella vaeltavalla ritarilla, jonka oli onnistunut voittaa lohikäärme, mutta jonka sadun jättiläinen oli ajanut pakoon, kaikki tuhannet ajatukset olivat hänen lähtiessään Yöjärven kartanosta kokoontuneet yhteen ainoaan polttopisteeseen: Vernaan. Ennen sitä ei Yrjöllä ollut mitään päämäärää eikä jalansijaa; hän oli koditon, kaikkien tuulten mukana lentelevä hongansiemen, joka kyllä etsi juurtumispaikkaa, mutta ei ollut sitä löytänyt. Miksikä hän ei niinkuin moni muu olisi voinut pitää elämää leikkinä vain ja tulevaisuudesta huolehtimatta nauttia nuoruuden iloja? Miksi ei hänellä niinkuin tuhansilla nuorilla sotilailla ollut tarpeeksi onnea ensimmäisestä olkaimesta, ensimmäisestä urotyöstä, viimeisestä tanssiaislemmitystä tai sodan tuottamista ylennyksen ja kunnian houkuttelevista toiveista? Niin, hän oli monesti itsekin uskonut niin olevan ja huolettomana kuin perhonen nauttinut kukista ja keväästä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän ei siitä löytänyt hengelleen kiinnikettä. Keskellä tuota huoletonta rauhaa kohosi toisinaan sydämen salaisista syvyyksistä sumu himmentämään hänen keveän sotilaselämänsä kaunista maisemaa; se muuttui autioksi ja tyhjäksi, hän levitti sylinsä, mutta ei tuntenut kenenkään sydämen tykkivän hänen sydäntään vasten; hän ikävöitsi jotakin päämäärää, jonka hyväksi kannatti taistella ja elää. Äkkiä se ilmestyi hänen näkyviinsä onnettoman lapsen hahmossa, viattomana vankina, puhtaana, rakastettavana, ihmisten sortamana olentona: kevään Vernana ja Verna orjattarena. Siitä hetkestä alkaen oli hänellä jotakin, jonka hyväksi hän saattoi elää ja kuolla: Vernan vapauttaminen oli tuleva hänen elämänsä päämääräksi.
— Jaakko — hän sanoi uskolliselle kumppanilleen, joka kärsivällisesti ja paastoten odotteli häntä satuloituine hevosineen Yöjärven puutarhanmuurin ulkopuolella — mitä sinä neuvot tekemään? Pitääkö meidän heti tunkeutua sisään ja vapauttaa tyttö, vai odotammeko tulevaa yötä?
Jaakko omilla jaloillaan seistessään oli aivan kuin muutkin ihmiset, ei lainkaan vapaa inhimillisistä heikkouksista, mutta kun Jaakko kerran pääsi satulaan, oli hän rakuunaa kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut suinkaan jäänyt osattomaksi yön seikkailuista, mutta siitä, mitä sisällä oli tapahtunut, ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta; hän siis vastasi niinkuin jok'ainoa rakuuna hänen sijassaan olisi vastannut: