— Meillä on sotaväentarkastus Artjärvellä.
— Mars! komensi Yrjö.
Sotaväentarkastus oli kuin viileä suihkukylpy äkkiä palauttanut Yrjön unelmien valtakunnasta todellisuuteen.
Auringon asennosta saattoi arvata kellon olevan seitsemän paikkeilla. Nälän, janon, yövalvonnan ja väsymyksen, kaikkien täytyi väistyä virkavelvollisuuksien tieltä. Ratsastajat olivat metsäseudussa Elimäen kirkon länsipuolella, ja luultavasti oli heillä vielä matkaa ainakin kaksi penikulmaa Artjärvelle. He sattuivat tapaamaan paimentytön, joka kaitsi talon lehmiä, ja saivat häneltä tietää lyhimmän määräpaikkaan vievän tien. Yhtä tuntemattomat kuin Yrjölle olivat nuo Elimäen puolen metsät, yhtä tarkoin hän tunsi viehättävän Artjärven. Sinnehän hänen ystävänsä Jaakko oli hänet pienenä lapsena vienyt enonsa, entisen suuresti arvossapidetyn valtiopäivämiehen ja herrastuomarin Tuomas Salmelan turviin. Siellä vuorisilla, kaskien hävittämillä Vilikanjärven rannoilla taikka kirkonmäellä, sinervän Pyhäjärven seuduilla — jolla on monta kaimaa täällä Suomessa — siellä oli Yrjö nelivuotiaasta kymmenen vuoden ikään rakennellut puroihin myllyjään ja ratsastellut satulatta varsain selässä niitä laidunhakaan viedessään; siellä hän oli kuorinut nauriita ja nakellut maahan pihlajanmarjaterttuja, noukkinut männynneulasia paljaista jalkapohjistaan ja pitänyt pientä, karkeata paitaa ainoana vaatekappaleena, minkä oikea vapaaherra tarvitsi kesällä, kunnes hänet lähetettiin Porvooseen kouluun, jossa vapaaherra pakotettiin käyttämään housuja ja kenkiä. Vielä latinakoulustakin hän oli lupa-aikoina kävellyt sarkanuttuisena tuttua tietä Artjärvelle, mutta kadettikoulussa menivät lomat sotaisiin vakoilu- ja aseharjoituksiin. Yrjö unohti talonpoikaiset tapansa, muuttui herrasmieheksi, upseeriksi ja salonkisankariksi; seitsemään vuoteen hän ei ollut nähnyt yksinkertaista lapsuutensa kotia, ja ehkäpä häntä hävetti sen mainitseminenkin aatelisnuorukaisten seurassa. Tällä kertaa palvelus jälleen vei hänet niille seuduin, hän itse oli pyytänyt sitä määräystä, ja se olisi tuottanut kunniaa hänen sydämelleen, ellei vanhaan tuttavuuteen olisi sekoittanut hieman turhamaisuutta se ajatus, että nythän vanhat leikkitoverit Ilta ja Helka saavat ihmetellä ja kummastella.
Aina siihen kohtaan asti, missä kapea metsäpolku yhtyy suureen maantiehen Artjärven kylän lähistöllä, oli Vernan solakka lapsenvartalo lakkaamatta seurannut Yrjöä, milloin istuen hänen edessään satulan kaarella, milloin liihotellen ilmassa, milloin koivujen huojuvilla oksilla, milloin harsontapaisena sumuna puoleksi palaneen metsän nokisten, aavemaisten runkojen takana. Vasta tuttujen peltojen luona, missä jokainen aidanseiväs toivotti hänet tervetulleeksi, ja kylän näkyvissä, missä jokainen harmaa päätyseinä kehoitti häntä särkemään ampiaisenpesiä, vasta silloin haihtuivat hänen silmistään Vernan viehkeän vartalon utuiset piirteet ja katosivat vihdoin vanhan kirkon taakse. Ratsastettuaan Salmelan pihaan ja sidottuaan hevosensa korkeihin, kattoa vasten pystyssä oleviin tikapuihin, joita myöten hän usein oli kiivennyt ylös tähystelemään Myrskylän kirkontornia, tunsi hän taaskin olevansa kymmenvuotias, omissa valloissaan ja vapaa kaikista rakkauden houreista.
Hän juoksi suureen tupaan ja tapasi talonväen, isännän, sukulaiset ja palvelijat parhaillaan päivällisellä. Valtiopäivämiesvanhus oli entisellään, hänen kaunis, pitkä tukkansa oli harmaa, parta valkoinen, iho ehkä vähän kellertävämpi ja otsan rypyt vähän syvemmät kuin ennen, mutta vielä oli hän ihmeen voimakas ja suoraryhtinen ikäisekseen, viidenkahdeksattavuotiaaksi. Siinä istui myöskin komea, ainoastaan muutamia vuosia nuorempi emäntä Briitta Salmela, ympäristön kaikkien talonemäntäin kaunistus, hän joka ennen kukoistusaikanaan kolmenkymmenen iässä oli seurannut miestään Tukholmaan, ollut siellä hoviinkin kutsuttuna ja saanut pudistaa Fredrik-kuninkaan kättä, kun Salmela muiden valtakunnan säätyjen jäsenten kera oli perintöruhtinaan kummina. Siinäpä olivat myöskin talon pojat, entiset nuorukaiset, Matti ja Lauri, voimakkaina miehinä vaimoineen ja lapsineen, ja Yrjö aavisti, että ne kaksi kaunista, iloista tyttöä, jotka juuri kantoivat padasta hyvää puuroa suurissa vadeissa päivällispöytään, eivät olleet ketään muita kuin hänen entiset punanenäiset leikkikumppaninsa, Matias Salmelan valkotukkainen tytär Ilta, joka mielellään näytteli valkoisia hampaitaan, ja talon ottotytär, tummasilmäinen, vallaton Helka. Joukko lapsia ja uusia palvelijoita oli tullut lisäksi kuluneina seitsemänä vuonna; lasten joukossa oli pieni, kuuromykkä poika Sikku (Sixtus), Matias Salmelan lapsi. Yrjö ymmärsi hänen onnettomuutensa, otti hänet polvelleen ja antoi hänen ihmetellä kelloaan. Olipa nuorten joukossa myöskin ammoisilta ajoilta säilynyt vanha ystävä, talon kunniavieras, yhdeksänkymmenenikäinen loinen ja kaarlelainen, Posti-vanhus, joka ennen oli ollut pisin mies pöydässä ja nyt vuosien painon koukistamana istui vanhalla paikallaan isännän vieressä matalan ikkunan kohdalla. Ainoastaan ruotimummoa Sipuri Saaraa ei näkynyt entisellä määrätyllä paikallaan pöydän alapäässä, eikä myöskään koko kylässä varsin hyvin tunnettua Zefanias-kerjäläistä eli Sehvaa ollut istumassa pölkyllä uunin luona. Jotakinhan oli noiden seitsemän vuoden pitänyt korjata pois maan päältä, ja ne olivat olleet sääliväisiä, korjanneet ainoastaan joutavat lastut, mutta jättäneet hirret valmistumaan Herran elonaikaan asti.
Jos Yrjö oli kuvitellut, että nuoren upseerin sisäänastuminen oli herättävä suunnatonta huomiota yksinkertaisessa talonpoikaistuvassa, niin huomasi hän siinä perin pettyneensä. Ei kukaan liikahtanut paikaltaan eikä antanut häiritä ruokarauhaansa; ainoastaan Ilta, joka liikkui edestakaisin askareissaan, teki tulijalle tilaa tulisijan viereiselle penkille. Upseerin näkeminen ei enää ollut mitään harvinaista Artjärvellä.
— Kiitoksia viimeisestä, isä Tuomas! virkkoi Yrjö hilpeästi ja ojensi kätensä vanhalle isännälle. — Jumala siunatkoon teitä, äiti! Aina vain olette yhtä muhkea kuin ennen kuninkaalle niiatessanne. Tuossa Helkan vieressä minun paikkani ennen oli, ja eiköhän teillä nytkin ole mujetta jäljellä nälkäiselle pojalle?
Emännän terävä silmä tunsi heti entisen huimapään.
— Yrjö se on, hän sanoi ukolleen, mutta muisti samassa kohteliaisuuden, jonka oli oppinut Tukholmassa, ja lisäsi: Yrjö-herra.