Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että emäntä silmäili häntä kummastunein katsein, mikä melkein muistutti Yöjärven kohtauksen lohikäärmettä.
— Ei mitään herraa täällä, jatkoi hän samaan iloiseen tapaan ja antoi kättä lapsuudenystävilleen. — Kas, vanhaa Postia, kun vielä taistelee viimeiseen mieheen asti! Ja Mattia! Ja Lauria! Ja Annikka yhtä nuori kuin seitsemän vuotta sitten! Ja Ilta … ei Helka … ei Ilta… Hitto vieköön, tytöt, miten olette tulleet pitkiksi ja soreiksi! Muistatko, miten raavit minua, kun nokesin riepunukkesi riihessä! Ja muistatko, kun putosin kaivoon, ja te kahden hinasitte minut ylös kaivonkipassa kuin sammakon.
Vanhat muistot ja hyvä pila löytävät tien harvasanaisen, umpimielisen suomalaisenkin sydämeen. Vastaanotto muuttui ystävälliseksi ja niin kursailemattomaksi, että Yrjö kohta nälkäisenä vieraana istui muikkujen ja puuron ääressä. Jaakko astua kopisteli sisään, häntä ei tarvinnut esitellä eikä syömään kutsua; hän tuskin malttoi toivottaa Jumalan rauhaa, kun jo istahti jymähtäen penkille pöydän ääreen. Tarvittiinkin oikein Salmelan padat ja vadit, jos mieli vieraanvaraisen emännän suoriutua pulaan joutumatta kahden moisen retkeilijän nälkää sammuttaessa, retkeilijäin, jotka olivat paastonneet, valvoneet ja kokeneet metsässä seikkailuja koko vuorokauden.
Iltapäivällä alkoi äsken tulleiden rekryyttien tarkastus, ja sitä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yrjö oli milloin katselmusherrana, milloin poikaveitikkana. Jos joku entinen leikkikumppani uskalsi hutiloida harjoituksissa kuultiin: vääpeli, anna hänelle parikymmentä selkään! Tarkastuksen päätyttyä kuuluivat sanat: kas, tässä tupakkaa poskeesi, ole taas iloinen, Pekka! Muistatko, kun me ennen varastimme nauriita Peltosen mäestä? — Ei kukaan poika voinut silloin eikä myöhemminkään saada päähänsä, että nauristen ottaminen olisi kuulunut seitsemännessä käskyssä kiellettyihin asioihin.
Toisen päivän eli lauantain iltana päättyi tarkastus ja korpraali Hägg sai käskyn viedä rekryytit Elimäelle, missä heidät piti kirjoittaa sotilasluetteloihin. Talonväki oli kokoontunut yhteiseen iltarukoukseen; isäntä oli sydämensä pohjasta lausunut rauhanrukouksen ja Jaakko kaiuttanut soinnutonta ääntään virttä veisattaessa. Yrjö tunsi sydämensä niin kummallisen lämpimäksi. Olipa siitä jo aikaa, kun hän viimeksi kuuli rauhan sanaa muitten kuin sotilassaarnaajan suusta, joka varsin sirosti ja kauniisti saneli läksynsä jumalanpalveluksissa.
Ilta oli joutilas. Jaakko käytti tupakkaa kaikenmuotoisena, mihin hieno Yrjö-herra ei mitenkään saattanut tottua, ja oli tarjonnut enolleen valtiopäivämiehelle piipun täyden "viiden sinisen veljeksen" lehtiä, jotka siihen aikaan olivat harvinaista ylellisyystavaraa. Istuttiin ulkona penkillä portaitten vieressä. Kesäkuun ilta oli kasteinen ja kirkas, kaikki viikon työ oli päättynyt, käki kukkui laidunhaan koivikossa, ja Pyhäjärven kirkkaalla pinnalla suorivat joutsenet valkoisia siipiään illan rauhassa.
— Mikä on tuo uusi lisä ullakon päässä? Onko se asuinhuone? kysyi Yrjö, kiinnittäen huomionsa kaikkiin muutoksiin, joita talossa oli tapahtunut.
— On, kuului lyhyt vastaus.
— Ja kuka siinä asuu? Minä luulin nähneeni kalpeiden, parrakasten kasvojen katselevan pikku ikkunasta rekryyttien marssia.
— Eräs sairas herra, vastasi valtiopäivämies yhtä lyhyesti ja äänellä, joka katkaisi kaikki kyselemiset.