— Kruunu ottaa, mitä tarvitsee, kysymättä hintaa. Saammehan maksuksi paperilappuja.
— Oletteko kärsineet vahinkoa sodasta?
— Sota ei ole mitään lapsenleikkiä talonpojalle, vastasi valtiopäivämies kärsivällisesti. Jotakinhan tulee kestää. Minä olen syntynyt havumajassa Hietanan vuoren juurella Isonvihan aikana; isäni makasi voitettuna poltetussa kylässämme, äiti söi karpaloita ja jäkäliä erämaassa. Posti muistaa paremmin ne ajat. Kun minä pääsin parhaaseen ikääni, tuli ryssä maahan noina husaarivuosina; se ei sillä kertaa polttanut, vaan otti lehmät, hevoset ja lampaat, vaikka sekin tapahtui vastoin kenraalien tahtoa. Nyt on majoituksia ja kuormainkuljetuksia, kruunu ottaa heiniä ja eloa, hevosia ja miehiä. Voisipa olla pahempaakin. Laiho on hyvänlainen, kuningas on itse mukana sodassa. Jumala siunatkoon kuningasta ja pitäköön hänet vallassa vastoin aatelisherrojen vehkeitä. Talonpoika on hänen puolellaan.
— Tehän olitte leikissä mukana vapaudenaikana, vastasi nuorukainen lämpimästi. Myöntäkää, ettei kuningas saa koskea kansan lailliseen vapauteen. Olipa se ruma teko, mikä talvella tehtiin, se paperi, jota sanotaan yhdistys- ja vakuutuskirjaksi.
— Oliko? arveli valtiopäivämies järkkymättömän tyynesti ja koputteli lyhyttä visapiippuaan kiveä vasten. — Kyllä ymmärrän; herroille se ei ollut oikein mieleen. Ensin kuningas otti heiltä monta kiiltävää kultarahaa: ranskalaista, englantilaista ja venäläistä; olihan siihen aikaan lupa myydä valtakunnan menestystä. Sitten kuningas ei tahtonut hyvällä suostua eroamaan hallituksesta. Vihdoin hän otti herroilta vallan; niin, ajatteles, he kun eivät enää saa hieroa kauppoja vihollisen kanssa! Semmoinen kuningas hän on, että uskaltaa itse hallita. Se on herrain mielestä vastoin vapautta, mutta talonpojan mielestä se on niinkuin olla pitää. Olenpa minä ollut mukana jos jonkinlaisessa vapaudessa. Jos minun on valittava kuninkaan tai herrain hallituksen välillä, vastaan minä: kun kuningas hallitsee, saa talonpoika pitää omansa. Mutta herroilla on toinen mieli. Kysy Yöjärven kapteeni Mörkiltä, hän on oikea mies.
— Kapteeni Mörkiltäkö? Asuuko hän Yöjärvellä, idässä päin Elimäen metsässä? Tunnetteko hänet? kysyi Yrjö, jonka ajatukset äkkiä kääntyivät toiselle suunnalle.
— Kukapa ei olisi nähnyt huuhkajaa vuorenrotkossa? Jo siitä nyt on enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän muutti tänne, osti autiotilan ja teetti oman mielensä mukaisen huvimajan. Omituinen herra.
— Tiedättekö, onko hänellä lapsia ja mitenkä hän niitä kohtelee?
— En tiedä. Kirkonkirjoissa ei ole mitään muuta kuin, että vaimo haudattiin kolmetoista tai neljätoista vuotta takaperin. Hän kuoli äkkiä, sanottiin, ja haudattiin hyvin komeasti seuraavana päivänä. Se olikin ainoa kerta, jolloin on nähty kapteeni kirkossa… Yrjö … minä en ymmärrä hienoja puhetapoja, minä puhuttelen sinua, luutnantti, niinkuin olen tottunut…
— Kiitoksia siitä, isä Tuomas!