— Hm, mutisi Jaakko. Hyvin aprikoitu. Ei säästä miehiä eikä hevosia.
Mitä hyötyä siitäkin olisi?
— Olethan kuullut kapteeni Mörkin ansiot. Jollen minä pelasta Vernaa, niin se peto hänet surmaa. Tahdotko olla mukana kunnon työssä?
— Laki tietää toisen nimen moisille teoille. Laki sanoo sitä kotirauhan rikkomiseksi, murtovarkaudeksi, naisenryöstöksi. Ehkäpä muuksikin, en minä niin tarkkaan tunne lakia.
— Mahdollista. Minä pelastan hänet.
— Kuulehan nyt, Yrjö, todista, että hän tahtoo tappaa tytön! Ellet voi todistaa sitä, sanotaan: sisäänmurto, ryöväys; henkensä menettäköön.
— Vai niin? Intätkö vastaan? Pelkäätkö kaulaasi? Mene lemmolle, mies, ja vie rakuunat kanssasi! Minä lähden yksin Yöjärvelle.
— Minusta meidän tiemme käy etelään päin.
— Sinun tiesi, mutta ei minun. Minä olen sinun esimiehesi, minä ratsastan Elimäelle ja käsken: mars Loviisaan!
— Kapinoimista, luutnantti. Patti tulkoon hevoseeni, jos se rohkenee nostaa jalkaansa toiselle tielle kuin sinun ratsusi. Olenko koskaan luopunut sinusta, Yrjö?
— Kas vain moista uppiniskaista veitikkaa! Totta on, että kun olin neljän vuoden vanha, löysit minut yksinäni itkemästä Helsingin kadulta.