— Kustaa! vastasi tuttu ääni heikompivoimaiselta puolelta.
— Tie auki! kajahti taas nuoren luutnantin ääni, ja hänen väkensä sai käskyn päästää tulijat ohitse.
Vastaantulijat lähestyivät sormi pistoolin liipasimessa. Toinen oli sininuttuinen herrasrenki, toinen muodoton olento, jolla oli yllä tarkasti kiinni pantu päällysnuttu, jalassa huopasaappaat, satulassa tyyny ja pieni, sievätekoinen pullontuppi riippumassa satulannastasta.
— Lurjus! kuului Jaakon käheä ääni iltahämärästä. Kornetilla oli monien hyvien ominaisuuksien ohella myöskin se paha puoli, ettei hän aivan helposti voinut unohtaa loukkauksia. Hän oli tuntenut miehen, joka oli ollut hänen vastustajanaan Yöjärven kahakassa, kierosuisen Martin.
— Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö yht'aikaa, yhtä hämmästyneenä.
— Hammastauti minut periköön, ellei siinä ole kuin olekin Yrjö Ros. Ja te, hyvä herra, hätyytätte rauhallisia matkustajia kuin kasakka! Käännös oikeaan, mars, tämä tie viepi noli me tangere'en, joka minun latinassani merkitsee: älä loiki sinne, Wetterblom!
— Seis, pojat! komensi luutnantti. Minulla on vähän puhumista tohtorille.
— No, mitä nyt? alkoi ilomielinen tohtori, kun he olivat ratsastaneet niin etäälle muista, ettei puhetta kuulunut — Verna voi hyvin ja pyytää päästä kaikesta sotilaallisesta kunnioituksesta. Yöjärvi on varustettuna, parvekkeen ovi on hyvin teljetty, ja sankkiruuti on ehtinyt kuivua.
— Tuletteko siis Yöjärveltä? Ja eikö hän ole vielä tappanut tyttöä?
— Vielä mitä! Minä lähdin sieltä kello seitsemän illalla ja olisin nyt jo Laptreskissa, ellei tuo anatominen epäsikiö olisi vienyt minua väärälle tielle. Mutta puhukaamme nyt järkevästi. Luulenpa, että sinä, nuori herraseni, aiot vielä kerran uskaltaa lapsen säälinesi kapteenin pitkää miekka vastaan.