Kymen rajajoki lähtee kuudennenkymmenennen ensimmäisen leveysasteen eteläpuolelta viimeisestä niistä monista ja suurista järvistä, joiden vedet se vie mereen, ja syöksyy sieltä pohjoisesta etelään, hieman kaartaen itään päin, kuudetta penikulmaa pitkän rinteen viettoa pitkin alas Suomenlahteen. Joen suuri vesimäärä on sentähden hyvin virtava ja muodostaa useita mahtavia koskia, joista Anjala on jyrkkä ja valtava, joskaan ei varsin korkea putous. Näiden koskien välillä on verraten tyyntä ja aluksin kuljettavaa vettä, joka sekin on nopeasti virtaavaa ja paikka paikoin täynnä saaria ja luotoja. Nuo vedet ovat nykyjään melkein koko kesän täynnä tukkilauttoja, jotka pitkin jokea uidessaan peittävät rannat koskien kuorimalla kaarnalla. Mutta tämän kertomuksemme aika oli vielä sahojen lapsuudenaikaa, ja suvannot sopivat paremmin kuin nyt kulkupaikoiksi joen yli rannalta toiselle mentäessä.
Lähes kahden penikulman päässä siitä, missä Kymi lähtee Pyhäjärvestä, murtaa joki itselleen tien Salpausselän poikki, ja siitä kiitävät meidän päivinämme höyryhevot rautasiltaa myöten Kymen aseman luona joen poikki, jatkaen matkaansa Viipuriin ja Pietariin pitkin leveää harjua ja pitäen päivällislepoa Kaipiaisten asemalla. Vuonna 1789 täytyi marssivien sotajoukkojen tyytyä maanteihin, ja ne päättyivät joen rantoihin niissä kohdin, missä suvantopaikat siltoineen tai lauttoineen tekivät ylitsepääsyn mahdolliseksi. Näitä strateegisesti tärkeitä paikkoja olivat pohjoisesta etelään lukien Vilppula, Värälä, Ummeljoki, Anjala ynnä monta muuta etelämpänä Ruotsin puoleisella rannalla olevaa, sekä Kouvola, Viiala ynnä muita Venäjän puoleisia. Kouvolasta meni suuri maantie itäänpäin Lappeenrantaan, Viialasta ja Anjalasta kaakkoa kohti Haminaan. Sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä olivat siis nämä kohdat tärkeimmät joen pohjoisjuoksun varrella. Eteläiset Kymen suuhaarojen ylimenopaikat voimme tässä jättää mainitsematta.
Kesäkuun 18. päivänä marssi kaarti Loviisasta Elimäelle. 20. päivänä kesäkuuta muutettiin kuninkaan päämaja Porvoosta Peippolaan. Juhannusaurinko näki hänen menevän Kymijoen yli ja asettuvan leiriin vihollisen alueelle Kouvolan kylään, josta tie äkkiä jyrkästi kääntyy itäänpäin, kulkien sitten pitkin selännettä Lappeenrantaan. Siinä on taaskin sama Salpausselkä pidättämässä pohjoispuolella olevia sisämaan järviä kuin valli tekolammikkoa ja estämässä niitä tulvimasta Lounais-Karjalan hedelmällisille, alempana oleville vainioille. Tämä selänne, minkä poikki Kymi murtautuu ja missä rautatie nyt viivoittaa hiekkakankaita ikävillä ratakiskoillaan, on melkein tasainen, kahden- tai neljäntuhannen kyynärän levyinen harjanne, jonka kummallakin puolen on rinteiden alapuolella metsiä, järviä ja soita.
Siitä kulki kuningas rohkeasti tunkeutuakseen vihollisen sotajoukon taakse ja tapasi aamulla 28. päivänä kesäkuuta vihollisen sulkemassa tietä kuudella kanuunalla varustautuneena harjulla sijaitsevalla Utin kankaalla. Siitä tuli vähäinen, ripeä ottelu kahden nyrkkitaistelijan välillä kapealla porraspuulla; kummankin oli koetettava sysätä vastustajansa jyrkkää rinnettä alas järveen. Ruotsin armeija — joka oli enimmäkseen Ruotsin joukkoja — oli kuten tavallisesti hajallaan vartioimassa pitkää jokea, niin että tässä kahakassa oli tuskin kahtatuhattaviittäsataa miestä, venäläisiä tuskin kahtatuhatta. Tykistö eteni tietä myöten, jalkaväki kiersi rinteitä pitkin vihollisen aseman taa, ja vilkkaan, ankaran molemminpuolisen ammunnan jälkeen pakotettiin vihollinen peräytymään Kaipiaisiin. Tästä iloisesta taistelusta "sotilaspoika" laulaa:
Utilla eestä Kustavin mun ukkon uupui verihin.
Mutta vaikka Kustaa-kuningas osasikin voittaa, ei hän osannut käyttää hyväkseen voittoaan. Nopea Lappeenrantaan marssiminen olisi yksimielisten todistusten mukaan antanut sotaretkelle ratkaisevasti onnellisen käänteen, koska siten olisi Savoon tunkeutunut venäläinen joukko erotettu Viipurista. Mutta voittaja peräytyi, marssi takaisin Kouvolaan, edelleen Viialaan, josta hän pelkäsi vihollisen pyrkivän joen yli, ja sieltä kaakkoon päin Liikalaan, tehdäkseen turhan retken Haminaa vastaan. Sinne hän, karkoitettuaan jonkin vihollisen osaston, jäi kolmeksi viikoksi toimettomana majailemaan soveliaimpana vuodenaikana.
Yrjö Ros oli seurannut Kaulbarsin osastoa Heinolaan, kohtaamatta vihollista; siellä sai päällikkö kuninkaalta käskyn marssia taas etelään päin ja karkoittaa vihollisen Kaipiaisista, jossa sen pelättiin uhkaavan Ruotsin armeijan vasenta siipeä. Kaulbars saapui 13. päivänä heinäkuuta kaksinetuhansine miehineen Kouvolaan, ja hänelle luvattiin, että puolitoistatuhatta miestä oli tuleva lisäksi Friesendorfin johdolla Liikalasta, ja hän marssi seuraavana päivänä Uttiin samaa tietä, jolla kuningas oli voittanut ja peräytynyt kaksi viikkoa ennen. Se tapahtui samana päivänä kuin Ranskassa rynnättiin Bastiljiin.
Heinäkuun 15. päivän aamulla oli Kaulbars Kaipiaisten edustalla Utin itäpuolella samalla leveällä, lampien ja soitten ympäröimällä harjulla. Mutta venäläisillä oli täällä lujempi asema kuin Utin-nummella; he olivat hakanneet maahan metsän rintamansa edestä ja rakentaneet tykkivallituksia harjun poikki. Kaulbars ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään, vaan hyökkäsi heti. Hänen tykistönsä eteni tietä myöten ja alkoi ankaran ammunnan; vasemmalla rinteellä olevat helsingeläiset, oikealla seisovat elfsborgilaiset ja itägötiläiset koettivat, alttiina vihollisten tulelle, kiertää venäläisten siipiä.
Se oli rohkea ja verinen taistelu. Venäläisten luodeilla oli esteetön tie; ne murskasivat kantoja, lakaisivat kanervikkoa ja kaatoivat hyökkääjistä miehen toisensa jälkeen, kun he milloin kontaten, milloin juosten, milloin kompastellen kiviin ja puihin lähestyivät hajanaisin joukoin. Kerta toisensa jälkeen täytyi heidän peräytyä tai heittäytyä maahan. Vihollinen näki sen, marssi esiin varustuksistaan ja alkoi vuorostaan hyökätä.
Yrjö Ros oli milloin kuumimmassa kahakassa, milloin päällikön rinnalla ottamassa vastaan ja toimittamassa perille hänen käskyjään. Puolenpäivän aikaan oli jo kaksi hevosta kaatunut hänen altaan, ja hän itse nousi vahingoittumattomana kolmannen selkään, kun Kaulbars sanoi: