13. KAIPIAISISSA.
Kesällä 1789 oli Suomessa yhtä vähän kuin muussakaan maailmassa aikaa omistaa sydämen hellille tunteille. Yrjö Ros oli antanut raportin väentarkastuksesta ja illalla käynyt tervehtimässä suosijaansa, kenraalinrouva Kaulbarsia. Rouva oli leikillä kysynyt, joko hänen oli onnistunut suorittaa ritarikoetuksensa ansaitakseen Cecile Almsköldin hansikkaan. Yrjö oli vastannut hieman entistä tapaansa vakavammin, että hän todellakin oli rynnännyt linnaan, löytänyt lumotun prinsessan, voittanut lohikäärmeen ja taistellut jättiläistä vastaan, mutta ei vielä ollut saanut vapautetuksi kaunista prinsessaa. Silloin oli suosija, keveästi lyöden häntä viuhkallaan, kehoittanut häntä edelleenkin pysymään uskollisena ritarinvelvollisuuksilleen ja täydelleen suoritetun koetuksen jälkeen tuomaan vapautettu vanki hänen luokseen, saadakseen palkintonsa — jos hän sitä silloin enää halusi. Siihen Yrjö oli vastannut, että armollinen rouva saattoi kyllä luottaa hänen uskollisuuteensa, sillä hän oli mahdollisesti pyrkivä vapautetun ystävyyteen, mutta ei kosiva häntä.
— Minä luotan teihin, urhoollinen ritari — oli silloin kenraalitar vastannut katsahtaen lämpimästi ja vakavammin kuin ennen — ja todistukseksi olen toimittanut teidät mieheni, kenraalin, ajutantiksi. Teidän tulee tietää, hyvä ystävä, että Kaulbarsilla on vihollisia, jotka kaikin voimin koettavat saada kukistetuksi hänet ja riistää häneltä kuninkaan suosion. Hänen asemansa vahvistuu ainoastaan, jos hän sodassa saavuttaa menestystä; tappio olisi hänen varma kukistumisensa. Sentähden minä, hyvä luutnantti, haluan koota hänen ympärilleen luotettavia ystäviä. Onnea ei kukaan voi kiinnittää lippuunsa, mutta kunnian voi aina. Mieheni ei ole pettävä velvollisuuttaan; ja minä toivon, että uskolliset ja urhoolliset sotilaat auttavat häntä voittamaan. Mutta kaikissa tapauksissa, luutnantti, lupaatteko pitää päällikkönne kunniaa yhtä kalliina kuin olisi se omanne?
— Lupaan, armollinen rouva — oli Yrjö vastannut — minä olen ylpeä tästä luottamuksesta. Minä ymmärrän, että siinä on henki kyseissä; olen käytettävissänne.
Kenraalitar oli silloin puristanut hänen kättään, Yrjö oli kunnioittavasti nostanut hänen kätensä huulilleen, jonka jälkeen he olivat eronneet; kerran he vielä tapasivat toisensa aivan toisenlaisissa oloissa. Naisen itsekkäisyyttä, mutta ylevää itsekkäisyyttä oli tuon hengenvaarallisen tehtävän, päällikkönsä kunnian suojelemisen uskomisessa nuorelle ajutantille.
Sota oli parhaassa vauhdissa. Se ei leimahdellut korkeina, tuhoisina liekkeinä, vaan räiskähteli kuin metsäpalo milloin siellä, milloin täällä rajaseuduissa. Kesäkuun 3. päivänä lähti kuningas Tukholmasta, ratsasti kyytihevosella Ahvenanmaan halki ja saapui 5. päivänä kesäkuuta pikku veneessä Turkuun. Kohta sen jälkeen oli hän päämajassa Porvoossa. Hänellä oli kolmetoistatuhatta miestä Kymin rannalla, lähes kuusituhatta Stedingkin johdolla Savossa ja yhtä monta Suomen saaristolaivastossa. Niillä yhdeksällätoistatuhannella maasotajoukon miehellä hän aikoi valloittaa Savonlinnan, Haminan ja Viipurin, ja sillä aikaa piti laivaston anastaa tai hävittää Kronstadt. Vaikka edellisen vuoden toiveet olivatkin julmasti pettäneet, oli Kustaa III:lla kuitenkin vielä rohkeutta uneksia nopeita voittoja. Hän ei ollut hylännyt itseään, kuten kaikki muut näyttivät hänet hylänneen. Kun Suomi tuntui horjuvan hänen jalkainsa alla, oli hän paennut Ruotsin syliin, eikä ollutkaan siinä pettynyt. Nyt hän tunsi Suomenkin mantereen olevan allaan lujana kuin harmaakivikallion; nyt kannettiin häntä eteenpäin kansan hartioilla. Uskollisuus oli korvaava, mitä kavallus oli rikkonut.
Valtiomies, joka oli saanut aikaan yhdistys- ja vakuutuskirjan, runoilija, joka ihaili teatteria, oli olevinaan myöskin sotapäällikkö ja laski laskelmansa väärin, kuten hän tavallisesti teki, mutta vihdoin hänen onnistui kuitenkin saada voitot ja tappiot yhtä suuriksi. Hyvä syy on epäillä Kustaa III:n luvunlaskutaitoa, mutta ei ole mitään syytä epäillä hänen rohkeuttaan.
Suuri Venäjän valta halveksi vastustajaansa ja luuli nähtävästi, että sillä tälläkin kertaa oli vastustajana vuoden 1788 Ruotsi. Viiden- tai kuudentoistatuhannen miehen luultiin Viipurin tukemana riittävän torjumaan uutta rynnäkköä.
Mutta vaikka Venäjän sotavoimat olivatkin vähäiset, niin olivat Ruotsin ja Suomen voimat lamaannuksissa sisäisestä eripuraisuudesta. Koko tämän vuoden sotaretki jakaantui pieniksi, rikkonaisella, järvien paloittelemalla rajalla käydyiksi taisteluiksi. Porrassalmen kuolematon kesäkuun 13. päivän urotyö ei voinut estää venäläisiä tunkeutumasta etemmäksi Savoon. Kuningas päätti silloin kulkea venäläisen armeijan taakse Kymen yli Lappeenrantaan.
Jotkin viittaukset riittänevät valaisemaan rajakahakoiden näyttämöä 1789 vuoden sodassa.