— Jo riittää. Minä en halua enää tietää enempää.
— Ei haittaa, poika; siitä opit vain, että jos onnettomuudeksesi joskus naitkin, sinusta ei koskaan pidä tulla uutta Othelloa. Sanalla sanoen, kapteeni laukaisi ja osasi maaliinsa, ei kuitenkaan Sundhageniin, vaan omaan vaimoonsa.
Yrjö kääntyi poispäin.
— Niin, niin hulluksi mies voi tulla mustasukkaisuuden kuvitteluista! Asia salattiin, mutta siitä hetkestä asti kapteeni alkoi vihata ihmisiä. Puolihullu hän oli jo ennenkin, ihan raivohullu tuli hänestä senjälkeen. Hänellä oli enää tyttö, ja jotakinhan täytyy aina rakastaa. Hän tuhlaamalla tuhlaili hänelle kukkia ja kalleuksia, tytön piti oppia maalaamaan ja soittamaan kitaraa… Ramström opetti häntä koskettelemaan kieliä, joita hän ei kuullut … mutta hän ei ollut pettävä isäänsä, niinkuin äiti oli tehnyt, hän ei ollut koskaan isänsä tietämättä näkevä ketään vierasta, ja vähimmästäkin vapauteen pyrkimisestä suljettiin hänet pimeään vankilaan. Siinä on Vernan kasvatuksen arvoitus… Mutta mikä sinua vaivaa, poika? Oletko hullu? Katsohan tuota, itkeä nyyhkyttää kuin koulupoika saatuaan pari tusinaa kämmenilleen!
Yrjön hillitty mielenliikutus oli viimeinkin päässyt puhkeamaan. Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut.
— Ai, hitto! huudahti tohtori, luullen äkkiä keksineensä tuon tavattoman tunteidenpurkauksen selityksen. — Kukapa olisi luullut armollisen rouvan ritarin olleen kolme päivää rakastuneena vialliseen tyttöön?… Yrjö … reipas, kunnon Yrjö, katso ylös, ole mies! Joutavia suret, ei ole niin mitään syytä itkeä tillittää. Minäkö olisin kihloissa, minä Ekströmer, joka tunnen joka ainoan lihaksen, joka hermon, jokaisen hysteerisen veren kuohahduksen tuossa heikossa astiassa, jota sanotaan naiseksi! Minäkö, joka joka päivä parannan moisia hämähäkin verkkoja päänkivistyksestä, hammastaudista, madoista, värveistä ja niin edespäin ja niin edespäin, minäkö naisin? Vielä mitä! Joutavaa lörpötystä se oli, jottet sinä olisi ajaa karauttanut suden suuhun hulluuden pesään Yöjärvelle. No, tahdotko tytön? Minun puolestani kernaasti. Ota hänet, suutele hänet kuoliaaksi, syö hänet kurkkujen ja puolukkahillon höystämänä kuin olisi hän paistettu peltopyy. Minä tulen häihinne sulhaspojaksi, parannan pikku rouvalta päänkivistykset ja määrään oikeita prinssintippoja ensimmäiselle pojalle, kun se alkaa saada hampaita.
Jos tohtori oli odottanut päivänpaistetta, ilon huudahduksia ja syleilyjä palkaksi tästä jalomielisyydestään, niin kohta hän huomasi siinä perin pettyneensä. Yrjö hillitsi liikutuksensa, katsahti häneen vielä kyyneleisin silmin, pudisti hänen kättään ja sanoi:
— Kiitoksia, kyllä ymmärrän. Mutta te erehdytte, tohtori. Jos hetkisen olinkin heikko, niin ei ollut siihen syynä kihlauksenne ettekä te. Tehkää niinkuin oma velvollisuutenne ja omatuntonne vaatii. Minä olen taas sama kuin kolme päivää takaperin … rikkaampi tai köyhempi, miten asiaa katsoo … mutta valmiimpi kuin milloinkaan heittämään pois elämäni kuin ammutun etupanoksen. Jääkää hyvästi… Missä hevoseni, Jaakko! Ei ole monta minuuttia menetettävänä.
Tohtori Ekströmerin alahuuli venyi melkoisesti ylähuulta pitemmälle.
— Mikä pojalle tuli? toisti hän, pannen nuuskaa nenäänsä. — Onpa oikein riivattua, että vanhain naisten jälkeen ei ole mitään nuoria miehiä juonikkaampaa tässä maailmassa.