4. TÄHTIENSELITTÄJÄ.
Miehekäs majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen ruskea seuralaisensa pitivät kaiken sen jälkeen, mitä olivat nähneet ja kuulleet kirkonmäellä, viisaimpana pysyä majapaikassaan pimeään saakka. Isäntäväeltään heidän onnistui saada tietää, mitä kuninkaallisen laivaveneen soutajat olivat jutelleet. Kolmessa Kruunussa, kuten he kertoivat, ei ollut tällä erää sen vähäisempi henkilö kuin kuninkaan nuorempi veli, neljätoistavuotias Kaarle Filip, Södermanlannin herttua, joka oli hartaitten pyyntöjen jälkeen saanut äidiltään, leskikuningattarelta, luvan päästä ensimmäiselle tavallista pitemmälle merimatkalleen laivastossa, joka vei sotaväkeä Tukholmasta ja Turusta Narvaan. Kova myrsky oli ajanut laivat erilleen toisistaan Hankoniemen kohdalla, ja koska tuuli oli aivan vastainen ja Kolmella Kruunulla matkusti myös muutamia ylhäisiä Turusta tulevia naisia, jotka olivat merikipeinä, niin oli herttua tahtonut poiketa satamaan ja päästää naiset maihin Tammisaaren kohdalla.
Pater Padilla yhdisti nämä kuulumiset niihin tietoihin, jotka hän vast'ikään oli saanut niillä seuduin vallitsevasta mielialasta, ja huomasi, ettei aika eikä paikkakaan ollut sopiva hänen aikeilleen. Hän päätti hakea jo seuraavana päivänä toisia toiminta-aloja, mutta sitä ennen hän tahtoi kumminkin saada varmat tiedot siitä, sykkikö, niinkuin hänen tulkkinsa oli arvellut, katolilainen sydän oppineen ja maankuulun Sigfrid Aronuksen luterilaisen messupaidan alla.
Pimeän tultua pater ohjasikin seuralaisineen askelensa oppineen miehen luo, jätettyään tällä kertaa kotia Sam pojan, jonka viimeisistä urotöistä heillä, pojan onneksi, ei sentään ollut mitään tietoa.
Majoitusmestari tiesi, missä pappila on, ja niinpä he, hetken kuljettuaan kapeita, pimeitä ja likaisia poikkikatuja, lähenivät linnanmäen kukkulalla, vähän matkan päässä raunioista sijaitsevaa vähäistä, matalaa ja yksinkertaista taloa. Päivänvalossa olisi heillä täältä ollut mitä viehättävin näköala kaupunkiin, merenlahteen ja läheiseen saaristoon päin. Pimeästä ja matalasta eteisestä he astuivat yhtä matalaan asuintupaan, ja tämä asuintupa yhdessä lukuhuoneen kera, joka samalla oli makuukammionakin, oli Tammisaaren silloisen kirkkoherran köyhä asunto, monien tieteellisten tutkimusten tyyssija ja niiden monien merkillisten ennustusten syntymäpaikka, joiden oli määrä päästä seuraavan vuoden almanakkaan. Loimottava valkea paloi rappeutuneessa, nokisessa takassa, jossa valmistettiin illallista, ja majoitusmestari oli valmis lyömään vetoa, ettei siinä ollut sen suurempia herkkuja kuin kaurapuuroa. Kaikki tuossa asunnossa, järeistä puupenkeistä alkaen aina pieniin ikkunoihin saakka, joihin särkyneiden ruutujen sijaan oli pantu öljyttyä paperia, osoitti suurta köyhyyttä ja teki sotilaan otaksumisen varsin todenmukaiseksi. Vain suuri, taidokkaasti tehty seinäkello, jonka taulusta astui joka lyömällä esiin viikatteella ja hietalasilla varustettu Aikaa kuvaava ukko, tiesi kuuluisan suuretieteen tutkijan kotia.
Takan ääressä seisoi noin viisikymmenvuotias, halpapukuinen vaimoihminen, hämmennellen puuropataa. Hän ei kääntynyt vieraihin päinkään, ei edes odotellut kysymystäkään, vaan virkkoi äreästi:
— Tulkaa huomenna; Sigfrid mestarilla ei ole aikaa.
— Sanokaa Sigfrid mestarille, että täällä on matkustavaisia, jotka haluavat puhella hänen kanssaan, ja joutukaa! vastasi majoitusmestari tapansa mukaan röyhkeästi.
Vaimo jatkoi yhä edelleen tehtäväänsä, viitsimättä katsahtaakaan tulleisiin, ja toisti:
— Hänellä ei ole aikaa, johan minä sen sanoin. Menkää tiehenne, hän ei ole kotona.