Puhujan äänessä oli jotakin ylpeää, joten majoitusmestarikin alensi äänensä ja kohteliaammin ilmoitti erään oppineen saksalaisen tohtorin haluavan tiedustella kuuluisalta Sigfrid Forsiukselta kaikenlaisia tärkeitä asioita.
Silloin vaimo kääntyi, katseli vieraita tuokion älykkäillä, tutkivilla silmillään ja vastasi lempeämmin, että koska ilta on kirkas, oli hänen miehensä lähtenyt taivaan tähtiä tarkastamaan ulos kedolle. Vaimo ei sanonut tahtovansa pyytää heitä odottamaan, sillä miehellä oli usein tapana viipyä ulkona myöhään yöhön saakka.
Pater Padilla käski tulkkinsa ilmoittaa hänenkin jonkun verran harjoitelleen tähtien tutkimista ja pitävän itseään onnellisena, jos saisi juuri taivasalla kysyä neuvoa sellaiselta mainehikkaalta tiedemieheltä kuin Sigfrid mestari on.
Nämä sanat eivät saattaneet olla vaikuttamatta vaimoon, joka oli niin huomattavan painokkaasti puhunut miehestään ja kaikesta köyhyydestään huolimatta tunsi olevansa ylpeä hänestä. Hän sytytti lyhdyn, pyysi vieraita mukaansa ja saattoi heidät pihan poikki aukealle ylängölle raunioitten luo. Myrsky oli kirkastanut lokakuun taivaan; se kaareili nyt pilvetönnä, tumman sinisenä ja korkeana tähtien tuikkivassa valossa. Ilma oli lauhkea, eikä kuu ollut vielä noussut taivaan rannasta. Ei mikään, eivät edes matalat rauniotkaan estäneet avaraa näköalaa; kaikessa, mikä siinä hiljaisen illan helmassa uinui, oli äärettömän avaruuden ja Kaikkivaltiaan majesteettisuuden leima. Pimeä maa näytti vaipuneen äänettömään rukoukseen Iankaikkisen kirkkaan istuimen juureen ja hukuttaneen vähäiset taistelunsa, turhat ajatuksensa ja häilyvät laskunsa maailmankaikkeuden mitättömään syvyyteen. Vain ihmisten sydämissä oli kaikesta siitä huolimatta vähäinen itsekkäitten atoomien tomumaailma.
Emäntä kulki lyhty kädessä edellä, ja molemmat miehet seurasivat häntä, kunnes kivien ja soran välitse saavuttiin mäen korkeimmalla huipulla olevalle vähäiselle aukealle.
Siellä, tähtitaivaan himmeässä valossa, oli mies puoleksi makaavassa asennossa, peskiin kääriytyneenä, tukien selkäänsä kallion lohkareeseen ja nojaten poskeaan vasempaan käteen. Oikeassa kädessä hänellä oli teräksinen piirrin, jolla hän tuon tuostakin pisteli merkkejä isoon pergamenttilehteen, kaiketikin tähtikarttaan, jonka kuviot ja asennelmat hän tiesi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut vaivata silmiään pimeässä. Hän ei huomannut tulleita, jotka äänettöminä pysähtyivät vähän matkan päähän hänestä ja katselivat häntä, katselivatpa niin kauan, että maltiton sotilas lopulta rykäisi ja siten ilmoitti heidän läsnäolonsa. Lyhdyn valo sattui silloin tähtientutkijaan, ja vieraat näkivät kookkaan, joskin vuosien ja vaivojen koukistaman harmaapartaisen miehen. Hän näytti olevan lähes seitsenkymmenvuotias, ellei jo ollut päässytkin siihen määrään. Valo herätti hänet ajatuksistaan, ja hän virkkoi tyytymättömänä.
— Sinäkö siellä, Anna? Sanoinhan minä, ettei minua saa häiritä.
— Täällä on muuan tohtori Saksanmaalta. Hän lähtee huomenna matkaan ja tahtoisi puhua sinun kanssasi, mestari, vastasi vaimo nöyrästi.
Sigfrid mestari kohosi istualleen, ojensi kylmän kätensä muukalaiselle ja kysyi saksaksi, millä tavoin hän voisi olla vieraalle hyödyksi.
Pater Padilla oli ennakolta varustanut vastauksen. Hän johdatti keskustelun heti kohta tieteelliselle alalle, missä muut kuuntelevat eivät voineet heitä seurata, ja ilmoitti latinan kielellä olevansa lääkäri ja sanoi olevansa sangen epätietoinen siitä, olisiko tunnustettava tähdillä olevan mitään vaikutusta kulkutauteihin.