— Ottakaa ne! vastasi päällikkö toivon, epätoivon, ihailun ja suuttumuksen tuntein.
Hän pani siten alttiiksi tykistönsä, jos vihollinen olisi äkkiarvaamatta marssinut eteenpäin tietä myöten. Mutta vielä viime hetkenäkin odotteli hän onnetonta Friesendorfia ja tarttui halukkaasti kiinni jokaiseen keinoon, millä hän saattoi pitkittää taistelua avuntuloon asti.
Yrjö kannusti hevostaan; haavoitettu eläin vaipui maahan taakkansa painosta. Irrallinen rakuunahevonen, jonka ratsastaja oli kaatunut, juoksi arkana tiepuolessa. Se otettiin kiinni. Yrjö nousi taas satulaan ja ratsasti kahdenkymmenen uuden rakuunansa kanssa kanervikkoon harjun pohjoisrinteelle.
Kaulbars, jota enää ympäröivät vain palvelijat ja harvalukuinen esikunta, näki nuorukaisen katoavan ruudinsavuun ja mutisi itsekseen:
— Vaimoni oli oikeassa. Tuo poika kelpaa muuhunkin kuin gavottia johtamaan.
Etäältä vasemmalta sivustalta kaikuvat hurraahuudot ja kiihtyvä kiväärien pauke saivat kenraalin heti aavistamaan, että helsingeläiset pitivät hyvin puoliaan, jopa pääsivät eteenpäinkin. Taistelu horjui puoleen ja toiseen, kiivaana ja itsepintaisena, kumpaisenkaan saamatta ratkaisevaa menestystä. Hetket kuluivat, ilta joutui, eikä pelastavia pistimiä ruvennut näkymään oikeanpuoleisesta metsästä. Silloin vihdoin alkoi ensin uupunut oikea siipi ja kohta myöskin yhtä äärimmilleen väsynyt ruotsalaisten vasen sivusta peräytyä. Ruudin savusta nokisina, verisinä, katajikossa rääsyiksi repeytynein univormuin palasivat ruotsalaisen jalkaväen harvenneet rivit maantielle, jossa ne järjestettiin tällöin jo aivan välttämättömään peräytymiseen.
— Missä on luutnantti Ros? kysyi kenraali niiltä harvoilta rakuunoilta, jotka palasivat vasemmalta sivustalta.
— Kaatunut, vastasi joku.
— Haavoittunut, virkkoi toinen.
— Hän kaatui, kun koetimme vallata keskimmäistä varustusta, kertoi kolmas rakuuna käsi otsalla.