Kenttäsairaalat olivat tämän sotaretken aikana vielä hyvin vaillinaisessa kunnossa; ei kellään ollut aikaa ajatella haavoittuneita eikä kuolleita. Hyökkäys oli torjuttu, voitto menetetty, ja illalla kello yhdeksän ajoissa lähdettiin peräytymään. Koko yön häiritsivät marssia takaa-ajavat viholliset, ja kenraali Kaulbars piti itseään onnellisena, kun hän 16. päivänä heinäkuuta kello kuusi aamulla jälleen pääsi voitettuine joukkoineen Kouvolaan. Ruotsalaiset olivat menettäneet taistelukentällä kaksisataa kuusikymmentäviisi miestä sekä sitä paitsi joukosta hajaantuneita ja lievästi haavoittuneita, jotka metsien halki myöhemmin saapuivat pataljooniinsa.
Arvoituksen kaltainen tapaus on liittynyt tämän ruotsalaisten tappion muistoon, tappion, jota ei niinkään suuri urhoollisuus ollut voinut torjua. Everstiluutnantti Friesendorf oli lähtenyt puolentoistatuhannen miehen kera auttamaan Kaulbarsia. Hän kulki tiettömiä seutuja, mikä viivytti marssia, mutta ehti kuitenkin määrättynä päivänä Enäjärvelle puolen penikulman päähän eteläänpäin Kaipiaisista. Mutta silloin hän sai käskyn kääntyä takaisin, ja hän kääntyi todellakin. Kuka antoi hänelle sen käskyn? Sitä ei tiedetä. Näyttääpä siltä, että kenraalitar Kaulbarsin pelko salaisten vihamiesten suhteen ei ollutkaan ihan tuulesta temmattu.
Kaulbarsille oli tappiosta surulliset seuraukset. Kouvolassa uhkasi häntä venäläisten päävoima kenraali Michelsonin johdolla, niin että hauen täytyi väistyä vihollisen alueelta ja mennä Värälässä joen yli. Siellä otettiin häneltä pois helsingeläiset ja elfsborgilaiset, ja kun voimakkaampi vihollinen hätyytti siten heikontunutta kenraalia, täytyi hänen 21. päivänä heinäkuuta peräytyä etelään päin pitkin joen oikeaa vartta Ummeljoelle.
Kustaa-kuningas julmistui kovin tästä peräytymisestä, joka jätti paljaaksi hänen vasemman sivustansa, koska ei enää mikään estänyt vihollista Värälässä menemästä joen poikki ja tunkeutumasta Ruotsin alueelle. Ainoastaan nopeasti marssimalla Liikalasta Anjalaan, jossa hän meni Kymen yli, saattoi hän säilyttää tämän paluutien. Michelson marssi jäljestä ja alkoi Anjalassa joen vasemmalta rannalta ampua ruotsalaisten leiriä. Seurauksena oli, että tuo Ruotsin armeijan vihollisen alueelle tekemä ylpeä hyökkäys torjuttiin ja armeija pakotettiin puolustamaan itseään omalla alueellaan.
Eversti Hamilton lähetettiin heti Ummeljoelle Kaulbarsia erottamaan ja hoitamaan päällikkyyttä. Mutta eipä siinä kyllin; Kaulbars vaadittiin sotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Hamilton, urhoollinen sotilas, ja Klingspor — sama Klingspor, joka yhdeksäntoista vuotta myöhemmin oli sangen turmiollinen Suomelle — pääsivät kenraalimajureiksi, viimeksimainittu ainoastaan sentähden, että hänen oli onnistunut pelastaa Anjalassa olevat armeijan varastoaitat.
Kaulbarsia kohdanneen epäsuosion ja ankaran tuomion syyt eivät ole selvillä. Hän oli hyökännyt Kaipiaisissa vihollista vastaan odottamatta apua; mutta olihan apua luvattu hänelle, ja hän taisteli kaksitoista tuntia sitä odotellen. Miksi hän sai turhaan odotella? Miksi otettiin häneltä pois kolme pataljoonaa niin tärkeässä paikassa kuin Värälä oli, jossa vihollinen joka hetki oli odotettavana? Ja vihdoin, miksi piti hänen niin vähällä miesvoimalla vallata sama Kaipiainen, johon kuningas itsekään ei ollut tahtonut tai uskaltanut hyökätä kahta viikkoa aikaisemmin?
14. JAAKKO RATSASTAA LÄHETIN TOIMISSA.
Kun kenraali Kaulbars lähti matkalle hyökätäkseen Kaipiaisiin, jätti hän Kouvolaan everstiluutnantti Leijonhufvudin ja kaksi eskadroonaa Uudenmaan rakuunoita sekä vähän tykistöä vartioimaan kylää, jos vihollisia ilmestyisi hänen selkänsä taakse. Jaakko Peura ja hänen uusmaalaisensa eivät siis saaneet olla osallisina heinäkuun 15. päivän kunniassa eikä tappiossa.
Heinäkuun 16. päivänä aikaisin aamulla seisoi Jaakko vahdissa, kun voitetun sotajoukon etujoukkoja alkoi näkyä Utin tieltä. Ne olivat itägötiläisiä, ripeätä väkeä, joiden hän paria päivää ennen oli nähnyt marssivan matkaansa uusin univormuin, kiväärit kiiltävinä, nauraen ja laulaen, voiton varmuus uljaassa käynnissä, kun he astuivat taistelutannerta kohti. Jaakko heitä tuskin tunsi, hän ei ollut uskoa silmiään. He palasivat epäjärjestyksessä, kalpeina, repaleisina, likaisina, laahustavin askelin, horjuvin polvin, muutamat kiväärittä, toiset hatutta tai haavoitetun päänsä ympäri kiedotuin käärein, äänettöminä, monet niin uupuneina, että he saapuessaan majapaikkoihinsa kylään eivät edes huolineet ottaa viimeisiä askelia päästäkseen tupaan, vaan heittäytyivät rentonaan kasteiseen ruohoon portaiden viereen. Ei kenenkään tarvinnut kysyä taistelun tulosta; tappio oli painanut selvän leimansa näihin urhoollisiin miehiin, jotka olivat viettäneet täysissä aseissa edellisen yön, marssineet aamun, taistelleet lakkaamatta kaksitoista tuntia ja vihdoin vihollisen takaa-ajamina viime yönä peräytyneet vähääkään levähtämättä neljä penikulmaa taistelukentältä.
Tuimana ja kärsivällisenä Jaakko odotteli esikunnan tuloa, mutta ennen esikuntaa saapui tykistö, joka ensin oli saatettava turvaan, ja sen suojelusväestä oli jäljellä ainoastaan noin viisitoista rakuunaa. Heiltä Jaakko sai kuulla enemmän kuin halusikaan. Vastoin tapaansa hän teki ripeän päätöksen, ratsasti kenraalin luo, ennenkuin hän edes ehti laskeutua satulasta, teki kunniaa ja kysyi: