Ruusujen tuoksu on kuuron soittoa. Hengittäessään tuota kauneuden ja nuoruuden ihanaa tuoksua tunsi Verna luonnon suuren sopusoinnun tulvivan näkymättömistä porteista hänen suljettuun sieluunsa. Silmä tuli hänen korvakseen ja tuoksut säveliksi. Hän puhui noille luonnonlapsille kuulumattomin sanoin, ja ne vastasivat hänelle äänettömin lauluin. Hän sanoi heille rakastavansa heitä, ja he vakuuttivat myöskin rakastavansa häntä. Mitäpä muuta hän tarvitsi? Eikö hän ollut onnellinen ja rikas kuin nuo rakastetut kukanumput? Eikö kaikki ollut kuin ennen? Eikö orjatar Verna taas ollut muuttunut kevään Vernaksi?
Ei, ei kaikki ollut niinkuin ennen; jotakin oli muuttunut sen ihmeellisen kauniin ja kuitenkin hirveän aamun jälkeen, jolloin vieras ensi kerran tuli kuin tuntematon lintu Vernan ruusupuistoon. Hän oli ennenkin nähnyt huulien liikkuvan ja ihmiskasvoissa huomannut eri ilmeitä, mutta ei koskaan siten kuin sinä aamuna. Niissä huulissa ja niissä kasvoissa oli jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Miksei hän koettanut kuten muut selittää ajatuksiaan merkkipuheen avulla? Mikä kummastutti vierasta, kun Verna ei ymmärtänyt häntä? Näkyihän kyyneleitäkin hänen silmissään, niinkuin olisi hänet jokin rakas toive pettänyt. Miksi vierasta se näytti surettavan, ettei Verna osannut liikuttaa huuliaan niinkuin hän? Mitä hän odotti? Mitä hän kaipasi? Eihän kukaan muu ollut ennen odottanut eikä kaivannut mitään häneltä. Puuttuiko häneltä sitten mitään? Ja jos niin olikin, mitä häneltä sitten puuttui?
Hän vaipui syviin ajatuksiin. Tuo tuntematon jokin teki hänet levottomaksi. Hän koetti miettiä, missä hän oli toisenlainen kuin muut. Olihan hän luotu samanlaiseksi kuin hekin. Saattoihan hän liikkua, nähdä, tuntea, itkeä ja nauraa niinkuin muutkin ihmiset. Eikä hän ollut aivan ilman tietojakaan. Tuhattaituri Ramström, joka rakasti musiikkia ja puhalsi huilua, oli opettanut hänet soittamaan kitaraa. Rebekka oli opettanut hänet lukemaan, mutta ei kirjoittamaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän sitä osannut itsekään. Isä, joka ei uskonut mihinkään uskontoon, oli antanut hänelle Fantin uudet yleisen historian luennot, Rousseaun Emilen, muutamia matkakertomuksia ja — Lidnerin runoelman "Viimeinen tuomio". Ne olivat käsittämättömiä arvoituksia kuuromykälle lapselle. Mutta Rebekka oli antanut hänelle Raamatun; sitä hän luki mieluimmin ja ymmärsikin siitä milloin jonkin kertomuksen, milloin jonkin kohdan, jossa puhuttiin Jumalan äärettömästä rakkaudesta. Puhumisen taidon hän luuli ymmärtävänsä, sehän oli vain huulien liikuttamista erikoisella tavalla tai merkkien tekemistä käsillä. Koira, linnut, puut, ruusut, puro, ukkospilvi, kaikki nekin osasivat puhua; sen hän arvasi niiden liikkeistä, ja hän ymmärsi niiden kielen. Mutta ääni, laulu, sävel, mitähän niillä tarkoitettiin? Olikohan sekin jotakin, jota hän saattoi nähdä, haistaa tai ottaa käteensä? Hän päätti kysyä.
Eräänä päivänä Rebekka tapasi hänet miettimästä Raamattunsa ensimmäistä sivua, ja hänen hämmästyksekseen kysyi tyttö:
— Mitä merkitsee se, että Jumala sanoi: tulkoon valkeus? Liikuttiko
Jumala huuliaan vai tekikö hän merkkejä käsillään?
— Jumala ajatteli — Rebekka vastasi nopeasti — ja se oli sama kuin
Jumala sanoi.
— Onko sitten ajatteleminen samaa kuin sanominen? Kuinka sinä ymmärrät minun ajatukseni, ellen minä niitä merkeillä ilmaise.
Rebekka ei osannut vastata.
— Tässä on kolmannessa luvussa — Verna jatkoi — että ihmiset kuulivat Jumalan äänen käyskentelevän puutarhassa. Näkivätkö he äänen ja saattoiko ääni astuskella? Oliko ääni eläin?
— He näkivät puutarhan puiden kumartavan Luojalleen ja ymmärsivät silloin, että se oli Jumalan ääni, vastasi Rebekka hämillään, keksimättä äkkiä selvempää selitystä.