— Minä en todellakaan löydä ainoatakaan mustelmaa, virkkoi välskäri kummastuneena, kun hän oli tarkemmin tutkinut ruumista.
— Enkö sitä jo sanonut? Katsokaahan häntä; näyttääkö hän kuolleelta! Oletteko, Bäck, koskaan nähnyt kauniimpaa poikaa nukkumassa? Hänkö olisi kuollut! Vielähän hän on ihan lämmin!
Vastaamatta mitään välskäri jatkoi yhä kummastuneempana tutkimustaan. Hän oli löytävinään heikon, tuskin huomattavan elinlämmön-jäännöksen sydämen tienoilta. Hän piti kuolleen nuorukaisen kättä tulta vasten, ja sormet näyttivät vielä vaaleanpunaisilta, puoleksi läpinäkyviltä, eikä tuhkanharmailta, mikä osoittaa veren jähmettyneen ja kuoleman varmaan tulleen. Sydämen tykintää ja hengitystä ei ollut nimeksikään, mutta kun torpparin vaimo etsi mökissä harvinaisen korukalun, särkyneen pellinpalasen, ja sitä pidettiin kuolleen suun edessä, syntyi lasiin hienon hienoa sumua.
— Hän elää! huudahti nuori välskäri iloisen hämmästyneenä.
— No, enkö sitä sanonut! Mitäpä hän muuta kuin eläisi, yhtyi hänen sanoihinsa kornetti, tällä kertaa vähän tapaillen sanoja.
Oikea suomalainen ei pelästy, ennenkuin vaara on ohitse, mutta silloin sattuu, että hän äkkiä joutuu aivan ymmälleen. Kun nuo sanat oli lausuttu, oli myöskin lopussa kornetti vanhuksen rohkeus. Maailma musteni hänen silmissään voimat pettivät, ja hän vaipui tainnoksiin Valkealan torpan lattialaudoille.
15. KYSYMYKSIÄ JA PAKO.
Sillä aikaa kuin Stedingk 21. päivänä huhtikuuta voitti venäläiset Parkunmäellä, jatkui sota Kymen rannoilla marssein ja pikku kahakoin ilman mitään ratkaisevaa päätöstä. Noin neljä viikkoa oli kulunut Kaipiaisten taistelusta, kun keskipaikkeilla elokuuta saamme aihetta palata Yöjärven kartanoon uudestaan tutustumaan niihin merkillisiin henkilöihin, jotka tässä kertomuksessa ovat esiintyneet jättiläisenä, prinsessana, lohikäärmeenä ja velhona.
Viimeksi mainittu, joka on tunnettu nimellä Ekströmer, oli tuontuostakin käynyt Yöjärvellä, saadakseen varman tiedon niiden pyrintöjen menestymisestä, joiden avulla hän koetti saada ennalleen linnan onnettoman prinsessan kuulon ja puhelahjan. Kokeneena lääkärinä hän oli, paitsi korvataudin suoranaista käsittelyä puhdistavin ja virkistävin lääkkein määrännyt vahvistavia kylpyjä, huolellisen ravintojärjestyksen, lepoa, valoa, vapautta ja melkein äänetöntä hiljaisuutta sairaan lähistöön. Hurja kapteeni oli odottamattoman taipuvasti tyytynyt näihin toimenpiteisiin. Päästyään kerran siitä sietämättömästä epäilyksestä, että Vernan mykkyys muka olisi ollut vain teeskenneltyä, oli hänen lastaan kohtaan tuntema rakkautensa, mikä side yksin liitti hänet elämään, jälleen herännyt yhtä liioiteltuna kuin ennen hänen mustasukkainen epäilyksensä. Nyt kadehti hän Rebekkaa, palvelijoita ja kaikkea, mikä oli hänen isällisten huoltensa esineen ympärillä. Hän olisi saattanut ampua jokaisen varomattoman, joka uskalsi Vernan lähistöllä saada aikaan vähintäkään melua tai edes lausua sanankaan muuten kuin kuiskaamalla. Verna oli saava osakseen ainoastaan hymyilevää hyvyyttä ja äänetöntä ystävyyttä; kaikki hänen toiveensa oli täytettävä, paitsi yhtä ainoata: hän ei saanut poistua talosta eikä saanut vastaanottaa vieraita. Mahdollisimman huolellisesti hoidettiin Vernan lemmikkejä, ruusuja. Ramström, joka muitten virkojensa ohella myöskin oli taitava puutarhuri, lähetettiin valloittamaan Yöjärvelle kaikki, mitä Suomessa tai Tukholmassa oli tällä kukkaviljelyksen alalla harvinaisinta ja kalleinta. Yksin Pietaristakin saapui — ei tiedetty, miten — ruusujen lukuisan suvun komeimpia lajeja. Puutarha kasvihuoneineen oli kauniimmassa puvussa kuin milloinkaan ennen, ja Verna olisi elänyt nuoren elämänsä huolettominta, onnellisinta aikaa, jos hän olisi voinut poistaa mielestään erään kesäkuun aamun muiston, joka oli tullut hänen olemassaolonsa käännekohdaksi.
Kesä oli epävakainen, vuoroittain sateinen, kirkas ja lämmin. Kaikki kauniit aamut ja suloiset illat Verna vietti puutarhassa yksin ruusujensa seurassa, päässä pehmeä silkkihuivi suojelemassa korvia tuulelta. Hienot, etelämaiset ruusulajit olivat jo ammoin lakanneet kukkimasta, mutta pohjoisempi centifolia kasvoi yhä suuria, tummanpunaisia kukkia, vieläpä umppujakin, levittäen tuoksuaan yli koko puutarhan. Luonnollinen myötätunto veti nuorta tyttöä umppujen puoleen, vielä kehittymättömän, toivorikkaan, paljon lupaavan kukkalapsen puoleen, joka oli niin kaunis viattomuudessaan, niin hurmaava onnellisessa ikuisen kesän uskossa. Nämä umput olisivat, jos vain vuodenaika niiden antaisi elää ja kukoistaa, vielä näkevät alkavan syksyn, mutta sitä ne eivät tienneet, sitä ne eivät ajatelleet. Ne olivat lapsia, ne uskoivat loputtomaan tulevaisuuteen; mitäpä niihin koski lähestyvä syksy?