Tuona pulmallisena hetkenä saapui tohtori Ekströmer palvelijoineen ratsastaen mukavaa tasakäyntiä pitkin rannan kapeata polkua.
Portilla Rebekka otti hänet vastaan helpotuksesta huoahtaen.
— Kuinka täällä jaksetaan? huusi tohtori hänelle jo kaukaa. Toivoakseni nuori äänetön ystäväni voi hyvin ja hänen oivallinen isänsä on kohtalaisen hullu, minkä enempää ei ole kohtuullista odottaakaan. Tahdotteko olla niin rakastettava, että tuotte tuopin sokerijuomaanne, mutta hyvin kylmänä; onpa tämä oikein janoa tuottava tie, minä esitän sen kollegium medicumille pettämättömänä keinona huonoa ruoansulatusta vastaan. Mutta mitä näenkään? Sodanjumalan poika tämän hulluuden rauhoitetun majan ovella. Eihän vain urhoollinen Pyhä Yrjänä ritarini liene uudestaan ryhtynyt ryntäämään tähän lumottuun linnaan?
Rebekka kiirehti pelastamaan hänet nopeasti siitä erehdyksestä ja kertoi uhkuvassa puhetulvassa kapteenin lähdön ja kruunun lähettilästen epäilyttävän tulon. Tohtori unohti sokerijuomansa, hänen oppinut otsansa vetäytyi yhtä synkkiin ryppyihin kuin jalansahauksen edellä, ja hän lähti suoraan kruunun nimismiehen luo saamaan tarpeellisia tietoja. Vastaus poisti kaikki epäilykset siitä, mikä oli ylhäisen kruunun Yöjärvelle tulon tarkoituksena. Kapteeni Mörkiä syytettiin salaisista vehkeilyistä ja edellisen vuoden salaliiton osallisuudesta. Hänen oli onnistunut päästä pakoon, häntä ajettiin parhaillaan takaa ja tahdottiin vartioida taloa, koska hän ehkä uskaltaisi palata sinne.
— No — huudahti tohtori — niin hulluksi minä häntä en kuitenkaan luullut! Mutta kuinka on saatu vihiä moisesta konnuudesta? Minä luulin Anjalan asian jo olevan menneen talven lunta.
— Minä sain osoituksen kornetti Peuralta, joka tuli päämajaan hakemaan lääkäriä eräälle haavoittuneelle. Joen rannalla oleva kivi oli hänen ja vihollisen välisen salaisen kirjeenvaihdon piilopaikkana. Minä ratsastin Vilppulaan, löysin kiven ja sen alta majuri Klickille osoitetun kirjeen, tiedättehän, hänelle, joka pakeni Venäjän puolelle. Yöt ovat nyt pimeitä, me vartioimme paikkaa ja saimme kiinni erään veitikan, joka souti Venäjän puolelta sinne hakemaan kirjettä. Kirje oli kapteeni Mörkiltä.
— Hm … vai niin, vai niin. Mutta kukapa olisi Pumponiuksesta uskonut, että hän on niin viekas veitikka, moisesta sarvikuonosta? Onnittelen häntä ja teitä, hyvä nimismies, virkaylennys on kyseessä. Te puhuitte jotakin haavoittuneesta. Eihän se liene vain ollut luutnantti Ros. Missä Petronius näyttää puupäätään, sieltä on harvoin se reipas poikakaan kaukana.
— Sitä minä en tiedä. Rosko? Minä muistelen kuulleeni, että eräs Ros on kaatunut Kaipiaisissa.
— Hänkö, lempo soikoon! huudahti tohtori, osoittaen niin paljon inhimillistä osanottavaisuutta kuin sodan jokapäiväisiltä verisanomilta vielä oli jäänyt jäljelle. — Sanokaa joku Grönros tahi Rosengren. Semmoista kanuunanruokaa on meillä yltä kyllä Ruotsin armeijassa. Mutta Rosko? Menkää männikköön! Jo neljä viikkoa on pyhä Yrjänä-ritarini ollut seikkailuilla. Eikä mitään päiväilmoitusta… Hm, siinä nyt ovat seuraukset siitä hänen majesteettinsa armollisesta tavasta, että hän ilmoittaa yleisölle pelkkiä voittoja. Mutta Rosista, kun on puhe … täällä on nuori neito, joka ei ole salaisissa tekemisissä minkään muun vihollisen kuin rokon jälkijoukkojen kanssa. Minä pyydän, ettei häntä häirittäisi.
— Olen käskettävissänne, herra tohtori, vastasi kruunun innokas asiamies, kumartaen niin vaikutusvaltaiselle henkilölle kuin hän tiesi tohtori Ekströmerin olevan, henkilölle, joka oli saanut kultarasian kuninkaalta.