Tohtori meni sairaansa luo ja löysi hänet siinä tilassa, mikä oli seurannut isän käytöstä. Hän oli väsynyt, välinpitämätön ja tunteeton, sanalla sanoen, tilassa, mikä voi saattaa lääkärin epätoivoon.
— Matami! huusi tohtori.
Rebekka tuli.
— Minun mieleeni johtuu jotakin. Oletteko ilmoittanut tytölle, mitä häneltä puuttuu? Tietääkö hän olevansa kuuro ja mykkä?
— Jumala varjelkoon, kuinka minä olisin sitä hänelle sanonut! Sehän hänellä on ollut lohdutuksena, ettei hän ole sitä tiennyt. Sentähden häntä juuri on pidetty erillään muista ihmisistä.
— Mutta nyt tahdon minä, että hänen pitää saada tietää se.
— Mitä ihmeitä? Tahdotteko, tohtori, tehdä lapsiraukan kahta vertaa onnettomammaksi kuin hän jo on?
— Myönnän kyllä, että vaara on tarjona, jos se ei meille onnistu. Mutta onko meillä sitten valinnan varaa? Te ette sitä ymmärrä, mutta koetan selittää sen niin tarkkaan, että kananpoikasiennekin pitäisi se käsittää. Parannuskeino on valmistettu, tyttö on tullut tunteellisemmaksi ulkoa päin tulevia vaikutelmia kohtaan. Minä toivoin, että kaikki kävisi itsestään, että vaikutelmat leviäisivät muista hermosäikeistä kuulohermoon. Ettekö ole huomannut hänen alkavan aavistaa puutteellisuuttaan?
— Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä hän on aavistanut ja viimeksi eilen.
— Hyvä. Nyt on tullut käännekohta, jota emme ole voineet edeltäpäin arvata. Koko tuo heikko hämähäkin verkko, jota sanotaan hermostoksi, on nyt ikäänkuin rampautunut, ja jos sitä jatkuu, saattaa tyttö vähitellen tulla aivan tylsämieliseksi. Meidän täytyy keksiä keino, joka varovasti elvyttää häntä ja samalla kääntää aivojen toiminnan suoraan kuulohermoon — vai niin, se kaikki on ehkä latinaa teidän kananpoikasillenne. Samapa se, potilaan tulee tietää, ettei hän kuule … se herättää hänet… ja se, että hän on jälleen saava kuulonsa, se luo häneen rohkeutta. Tänään on jo liian myöhäistä. Huomisaamuna varhain menemme Vernan kanssa puutarhaan, ja silloin sen pitää tapahtua, käyköön sitten syteen tai saveen.