16. UUSI MAAILMA.
Pohjoismaalainen, joka ei kauneimman kesän ajalla tiedä yöstä, näkee vasta elokuussa sen näyn, mikä etelämaissa nähdään joka päivä: pimeätä ja vehreyttä. Vasta siihen aikaan, jolloin kesä jo alkaa kuihtua syksyksi, on pohjoismaalaisen suotu nähdä luonnon kukoistuksen joka ilta kuolevan ja joka aamu jälleen heräävän uuteen nuoruuteen. Toukokuinen herääminen on kuin uusi aikakausi, jota on kauan edeltäpäin valmistettu ja joka pysyy kauan jälkeenpäinkin vuoden valoisana aikana. Elokuinen ylösnousemus on silmänräpäyksen kestävä ja haihtuva, nopeasti tuleva ja nopeasti katoava, mutta kuten edellinenkin sielua ja ruumista virvoittava.
Sellaisena kauniina ja elähdyttävänä elokuun aamuna noin kello seitsemän tienoissa istui tohtori Ekströmer nuorine potilaineen vihreällä penkillä ruusupensasten luona, ja Rebekka, uskaltamatta jättää Vernaa näkyvistään, silitteli rautaharavalla hiekkakäytävää hänen lähellään. Aamun hiljainen länsituuli hengähteli pensaissa ja puissa; etäämpää puistosta kuului Ramströmin huilun ääni, kun hän koetti kaikin tavoin nauttia vapaudestaan isännän poissaollessa.
Verna oli nukkunut levottomasti, hän oli väsynyt ja heikko, mutta aamuilma ja ruusujen suloinen tuoksu olivat synnyttäneet hänen silmiinsä loiston ja kasvoilleen punan, mitä ei edellisenä päivänä näkynyt. Tohtori katseli häntä melkein isällisen hellästi. Hän oli tunnustanut Yrjölle, että lääkäri tulee niiden sairaiden ystäväksi, jotka ottavat järkisyitä kuullakseen, ja sitä paremmaksi ystäväksi, mitä kovempaa taistelua voitto on vaatinut. Mutta tuskinpa hän aavisti ja tuskin tahtoi tunnustaa itselleenkään, että niin rikas viattomuus ja samalla suuri onnettomuus oli tällä kertaa odottamattomalla tavalla muuttanut hänen oman itsekkään poikamiehensydämensä. Lääkärin kohtalona on, että hän vähitellen kovettuu kaikkien hellien tunteitten vaikutuksia vastaan; se on hänelle elinehto, muutenhan hän ei kestäisi lakkaamatonta ihmiskurjuuden näkemistä. Mutta hänessäkin vaati kärsimyksen suunnattomuus toisinaan sydämen osanottavan hellyyden liikkeelle. Ekströmer kerskui olevansa itsekäs periaatteen kannalta; siinä hän pettyi, sillä hän oli itsekäs vain ammattinsa ja tottumuksen tähden. Tuona hetkenä hän kummakseen tunsi melkein pelkäävänsä.
Hetkisen vaitiolon jälkeen hän otti taskustaan leikkikalun, jota nuoret siihen aikaan käyttivät, jonkinlaisen huuliharpun, jonka hieno teräsvieteri antoi kuuroillekin kuuluvan äänen, kun sen pani hampaittensa väliin ja näpäytti sitä. Hän koetti soitinta ikäänkuin leikillä, kuivasi sen huolellisesti ja antoi Vernalle. Verna teki hymyillen saman kokeen, kalpeni ja alkoi vavista.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Rebekka merkkikielellä, ollen tällöin kuten aina muulloinkin tohtorin tulkkina.
— En tiedä, vastasi tyttö. Tuntui niin kummalliselta päässäni.
— Enkö ole aika pöllöpää? mutisi tohtori tyytymättömänä ja otti pois soittimen. — Tämähän on oikea karttu; ei, ei mitään hevoslääkitystä!
Hän alkoi kysellä ja laskea leikkiä Vernan ruusuista. Hän tahtoi tietää niiden sukulaisuussuhteita, ken oli niiden äiti, mitkä olivat sisaruksia tai serkuksia, olivatko kukkalapset aina olleet tottelevaisia, olivatko ne tarvinneet vitsaa, olivatko ne saaneet käydä koulua ja oppia laulamaan.
Hän oli hyvin arvannut viimeisen sanan vaikutuksen, sillä Verna vakuutti uudelleen vilkastuneena hänelle eloisin liikkein, että ruusut osasivat laulaa oivallisesti ja todistukseksi pyysi hän tohtoria haistamaan yhtä niistä.