Kunnon tohtori tuli liikutetuksi melkein kyyneliin asti. Hän vei Vernan tuulelta suojassa olevaan paikkaan, otti — taaskin ikäänkuin leikillä — tiheän, pehmeän silkkihuivin, joka jo oli enemmän kuin seitsemän viikkoa ollut yöt päivät sidottuna tytön korvien suojaksi, ja tarkkasi jännittyneenä hänen kasvojaan, joissa jokainen tunne silmänräpäyksessä kuvastui.
Ensi vaikutelma oli kylmän tunne. Se katosi, jättäen sijaa uteliaisuudelle, ilolle, ihmettelemiselle ja vihdoin hartaudelle.
— Minä näen Jumalan äänen, hän sanoi merkkejä tehden ristissä käsin, niinkuin hänellä oli tapana, kun hän ajatteli hiljaista aamurukoustaan.
— Mitenkä sinä sen näet? kysyi Rebekka tohtorin käskystä.
— Minä näen sen "käyskentelevän puutarhassa". Puut ja ruusut kumartavat sille.
— Pane kiinni silmäsi!
Verna sulki silmänsä, ja uusi kauhun sekainen ihmettely kuvastui hänen eloisista kasvoistaan.
— Minä näen sen kuitenkin! vastasi hän.
— Ei, sinä kuulet sen! selitti Rebekka nyyhkien, kun Verna pitkän ja kummastuneen vaitiolon jälkeen avasi silmänsä.
— Kuulkaas nyt, hyvä matami — kuiskasi tohtori Ekströmer, joka oli ainiaan käytännöllinen, vaikka hän tällä kertaa tunsikin tavatonta pehmeyttä sydämessään — olkaa hyvä ja jättäkää tillittämiset! Mahdollisesti on toissapäiväinen tapaus jouduttanut paranemista eikä keskeyttänyt sitä, niinkuin pelkäsin. Onpa hyvin luultavaa, että tyttö kuulee Ramströmin huilunkin äänen tuolta etempää ja siis myös teidän hyvin sopimattomat nyyhkytyksenne. Mutta älkäämme hätäilkö. Sanokaa hänelle, että hän jälleen sulkisi silmänsä ja sitten sanoisi meille, vieläkö hän näkee äänen.