Verna totteli, ja tohtori sulki hyväillen hänen molemmat korvansa käsillään. Silloin ei Verna sanonut enää näkevänsä mitään.
Todistus oli vastustamaton. Se oli suurin voitto, minkä tohtori Ekströmer koskaan oli saavuttanut, voitto, josta Upsalan ja Turun oppineet tiedekunnat syystä kyllä saattoivat kadehtia häntä. Mutta huolimatta puhjeta äänekkääseen riemuun, kuten sydän ja ammattiylpeys häntä houkuttelivat tekemään, hän tyytyi viisaasti syleilemään onnetonta, jonka hän oli pelastanut, ja painamaan isällisen suutelon hänen puhtaalle otsalleen. Käskevä viittaus vaati Rebekan olemaan vaiti. Ei minkään karkean sanan, ei minkään epäsointuisen nyyhkytyksen pitänyt tuona merkitsevänä hetkenä loukata erittäin hienotuntoisia hermoja, jotka aina hennon lapsuuden päivistä lukien ensi kertaa havaitsivat äänen värähdyksiä ja jotka vähäinenkin varomattomuus saattoi nopeasti jälleen lamauttaa. Pyhä hiljaisuus — pyhä sentähden, että silloin oli säilytettävä Kaikkivaltiaan armon tekemä ihme — oli vielä jonkin aikaa ympäröivä pelastettua lasta, kunnes kuulohermo asteittain ja vähitellen oppi ponnistuksetta tajuamaan uudet vaikutelmat. Huivi sidottiin jälleen mitä huolellisimmin äsken auenneiden äänen porttien eteen; vähän aikaa takaperin vielä niin kovaosainen tyttö, joka ei aavistanut, että hän oli päässyt ihmiskunnan yhteyteen, vietiin hellästi ja huolehtien takaisin huoneeseensa, ja mitä ankarimpia käskyjä annettiin hänen hoitamisestaan, koska tohtorin vielä samana päivänä täytyi palata kenttäpalvelukseen.
Tohtori Ekströmer oli vapaa-ajattelija, hän kuten muutkin; hänen aikakautensa uskoi ihmisyyteen, mutta hän tunsi toisinaan halua uskoa sitäpaitsi Jumalaan.
— Tiedättekö mitä? hän sanoi Rebekalle, kun hän oli hyvän päivällisen syötyään valmis nousemaan satulaan. Jumala ei todellakaan varsin tarkoin valitse välikappaleitaan, kun hän tahtoo tehdä hyvän työn. Olisinpa antanut kultarasiani, jos ensimmäiset äänet, jotka tyttö kuuli, olisivat olleet äidin sanoja, leivosen liverrystä tai uskollisen sulhon iloista ihastusta; ja nyt hän ensiksi kuuli Ramström-vanhuksen viheliäisen huilun äännähdyksiä ja teidän nyyhkytyksenne, jotka eivät suinkaan musiikkia olleet. Myöntäkää, että se oli vahinko. Mutta niinpä onkin sen sijaan koko tyttö hieno romanssi. Se on harvinaista meidän päivinämme, kun naispaimenet ovat lakanneet lampaita kaitsemasta. Jos mieli saada meidän aikanamme säilymään edes vähänkään todellista luontoa, niin täytyy joutua suljetuksi viideksitoista vuodeksi kammioonsa, lohikäärmeen ollessa vartijana ja jättiläisen kurinpitäjänä ja velhon vihdoin tullessa pelastajaksi. Niin, jos olisi siitäkään apua… Ai, tuhat tulimmaista, nythän minä olenkin voittanut Cecile Almsköldin hansikkaan! Nöyrimmät kiitokset; jos on tarkoitus käden seurata hansikkaan mukana, luovun minä kaikesta… Jääkää hyvästi, matami, pitäkää hyvää huolta tytöstä! Yrjö-raukka … hän on kaikki menettänyt … ehkäpä henkensäkin!
Ja tohtori ratsasti pois hyräillen iloista laulua, haihduttaakseen viimeiset hansikasten ja ihmiskohtaloiden ajatukset.
Päiviä kului. Vartijat siirrettiin pois talosta, kun oli saatu varma tieto, että kapteeni Mörkin oli onnistunut paeta Venäjän puolelle. Rebekka jäi yksin hoidettavansa, Ramströmin ja palvelijain kanssa. Sade ja myrsky ennustivat syksyä. Kuusien varjot kävivät pitemmiksi ja tihenivät, metsien polkuja astui yhä harvemmin matkamiehen jalka tai tallasi ratsun kavio. Yöjärven kartano muuttui hiljaiseksi ja yksinäiseksi.
Mutta hiljaisuus ja yksinäisyys oli se äidillinen yö, josta Vernan uusi maailma oli kirkastuva päiväksi. Odottamaton ja ihmeellinen menestys, joka oli seurannut tohtori Ekströmerin parannustapaa, oli saattanut Rebekan kunnioittamaan lääkintätaitoa. Eipä kissa olisi voinut uskollisemmin vartioida hiirenkoloa kuin Rebekka vartioi haltuunsa uskottua aarretta. Määräyksiä noudatettiin tarkoin. Joka päivä päästettiin siteet korvilta vähäksi aikaa, kunakin päivänä neljännestuntia kauemmaksi kuin edellisenä. Ei mitään sanoja, ainoastaan hiljaista musiikkia. Ramström kutsuttiin paikalle, hän viritti ääneti kitaran ja soittaa näpäytteli vienon sävelmän, antaen Vernan soittaa jäljestä. Hän kummastui suuresti huomatessaan kielillä olevan toisenkin ominaisuuden kuin ainoastaan väräjämisen; hänen ilonsa oli vielä suurempi, kun hän käsitti sävelen. Oli kuin olisi ruusujen äänetön soitto, kauan haudassa ollut, mutta kauan aavistettu äkkiä noussut salatusta syvyydestä. Kitara opetti hänelle, mitä hän siihen asti ei ollut ymmärtänyt, ettei voinut nähdä eikä haistaa ääntä, että se oli huomattava tähän asti tuntemattoman elimen avulla. Hän tarvitsi aikaa käsittääkseen tuon kummallisen keksinnön; hän vertaili, hän kuunteli, ja joka päivä toi uusia kokemuksia. Hän kuuli seinäkellon raksuttavan ja saattoi tuntikausia mietiskellä sen yksitoikkoista ääntä. Kaaroa, kahlekoiraa, ei saatu tottelemaan poliisijärjestystä, se kutsuttiin sisään, sen annettiin kohtuullisesti haukahdella, ja Verna kuvitteli sen varmaankin olevan sitä, mitä sanottiin puhumiseksi. Talon kissaa ja aituuksessa olevia lehmiä voitiin yhtä vähän tuomita rikkomattomaan vaitioloon. Verna ajatteli, että se se varmaankin oli sanomista.
Muutamien päivien kuluttua hän pääsi uudelleen puutarhaan. Side korvilla hän näki kaikki kuin ennen ja kuitenkin erilaisena, sillä nyt hän tiesi, että ulkonaisten, nähtävien esineiden takana oli kummallinen elämä, jota sanottiin ääneksi. Side otettiin pois, ja äkkiä hypähti tuo uusi, tuntematon elämä esiin äänettömyyden verhosta. Hän kuuli puron solisevan, puiden humisevan, varpusten visertävän. Kurjet, jotka muuttivat pois kiilanmuotoisissa parvissa, lähettivät hänelle ääniä tyhjästä korkeudesta. Järvi, joka kohisi vähän matkan päässä, näytti pirskottavan ääniä sinertävään ilmaan. Verna pelästyi, hän ei tiennyt, mistä kaikki nuo vaikutelmat tulivat hänen korviinsa. Ne tulivat hänen kuuluviinsa niin hämmentyneinä, sekavina, pauhaavan voimakkaina, ne näyttivät hänestä niin valtavilta, salaperäisiltä ja hirvittäviltä, ettei hän voinut torjua säikähdyksen tunnetta. Hän pyysi takaisin suojelevaa huiviaan ja pakeni hämmästyneenä hiljaiseen kamariinsa.
Mutta jo toisella kerralla, kun Rebekka määräyksen mukaan uskalsi tehdä saman kokeen, oli mykkä tyttö päässyt varmuuteen siitä, etteivät luonnon uudet äänet olleet hänen olemukselleen vihamielisiä, vaan päinvastoin olivat liittolaisia ja ystäviä. Hän käsitti nopeasti puron solinan ja tuulen huminan erotuksen; hän kuunteli turhaan niiden ruusujen erikoista havaittavaa ääntä, joiden kieli ennen oli ollut varsin kaunopuheinen. Ah, niiden kaikkien kukoistus oli loppunut, siinä oli niiden äänettömyyden syy. Ensi keväänä, kun niiden sievät umput taaskin aukaisisivat hennot kukkakupunsa valoa kohden, silloin ne kyllä puhuisivat kuin ennenkin. Mikä odotus siihen asti, mikä ilo silloin!
Puhuminen! Pyydä lasta, joka ei ole vielä kahdenkaan vuoden vanha, puhumaan, niin hän on yhtä vähän kuin Verna ymmärtävä, mitä häneltä vaaditaan. Kerran Verna hämmästyen kuuli omasta suustaan lapsellisen sanan, jota hän oli kauan lausunut kuulemattaan; se tapahtui hänen katsellessaan äitinsä muotokuvaa, ja se sana oli: äiti! Hän pelästyi omien huultensa vierasta ääntä, eikä tohtinut lausua sitä toistamiseen.