— Ei pidä ajatella nuoria sotureita. He kuljeksivat milloin missäkin, puhuvat paljon ja unohtavat pian. Sotilasten ajatteleminen ei ole koskaan tuottanut onnea sinun suvullesi.
— Hän soitti ja hän lauloi, enkä minä kuullut häntä. Hän sanoi minulle mitä kauneimpia sanoja, enkä minä ymmärtänyt häntä. Minä olin silloin hyvin onneton, enkä siitä ollenkaan tiennyt.
— Katsoitko hänen huuliaan?
— Minä en ymmärtänyt kaikkea. Hän sanoi niin paljon sellaista, mitä sinä et koskaan ole sanonut!
— Älä enää ajattele häntä. Muistathan, miten isäsi raivostui sinä aamuna. Se nuori mies oli erään miehen näköinen, joka oli hänen verivihollisensa. Ei, älä ajattele häntä; hän ei koskaan enää palaa.
—- Hän palaa kyllä.
Rebekka tunsi hetkellisen lohikäärmeenraivon puuskan, mutta tyyntyi ja huomasi, että oli parasta keskeyttää vaarallinen puheenaihe.
— Tule, hän sanoi, tuuli on kylmä; me emme saa viipyä kauemmin ulkona.
Heidän mennessään tuli näkyviin neljä ratsumiestä — mikä silloin jo oli hyvin harvinaista — ja he lähestyivät varoen taloa metsäpolkua myöten. Ne olivat rakuunoita; ensimmäinen ajatus, mikä mieleen johtui, oli luonnollisesti se, että vartioväki palasi takaisin. Mutta kohta huomattiin ratsumiehillä olevan mukanaan haavoitettu, jonka pää oli siteissä.
He pysähtyivät portille ja lähettivät yhden joukostaan kysymään, oliko kapteeni Mörk kotona. Kuultuaan hänen olevan poissa mies pyysi kohteliaasti, että heidät päästettäisiin sisään. Sitä ei uskallettu kieltää, oli opittu pelkäämään rakuunoita.