Rebekka ja Verna seisoivat portailla, kun kaksi äsken tullutta lähestyi jalkaisin. Tuskin ehti Verna heidät huomata, ennenkuin hänen kasvonsa sävähtivät punaisiksi; hän astui muutaman askelen eteenpäin, pysähtyi hämillään ja jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Vieras, jonka pää oli siteissä, riensi esiin, syleili häntä ja suuteli otsalle. Hänen kumppaninsa antoi emännöitsijälle kättä sen näköisenä kuin olisi hän aikonut sanoa joko "hyvää päivää" tai "häpeä toki!"
— Meillä ei ole suurin kiittämistä viimeisestä, virkahti tuo vanha, sievistelemätön sotilas jurosti irvistäen. — Luutnantti tahtoi tulla tänne; minun täytyi laahautua mukana.
Jos Rebekka olisi ollut sama lohikäärme kuin kolme kuukautta takaperin, hän ei olisi seisonut niin vastauksettomana kuin hän seisoi. Jos hän olisi tuntenut ainoastaan silloin riihestä tavatun rosvon, hän olisi epäilemättä taaskin ryhtynyt sudenajoon. Mutta hän tunsi samalla nuorukaisen, jonka näkeminen hänet sinä kesäkuun aamuna oli kokonaan hämmentänyt, ja vähääkään vastustamatta hän riensi, vieden Vernan mukanaan, panemaan kuntoon huonetta odottamattomille vieraille.
— Lepää, Yrjö! Jaakko Peura sanoi osoittaen vuodetta, kun heidät oli viety kapteenin tyhjään huoneeseen, sillä Yöjärvellä ei ollut yhtään vierashuonetta.
Ja Yrjö Ros tarvitsikin lepoa rasittavan ratsastuksen jälkeen. Hän oli vain entisen itsensä varjo, sen miehen, mikä hän oli ollut kaksi kuukautta takaperin — kalpea, kuihtunut, horjuva, pää oli raskas, kädet vapisevat, katse loistoton. Eipä nousta verevin poskin haudasta, joka jo on puoleksi umpeen luotu. Sellainen on sota, ainainen Molok. Kaipiainen oli riistänyt hänen nuoruutensa kukkeuden.
Maattuaan tuntikauden hän nousi levosta voimistuneena, meni Vernan huoneeseen ja tapasi hänet yksin. Miten toisenlainen oli kohtaaminen tällä kertaa kuin silloin kesäkuun aamuna! Silloin oli ukkosilma, mutta päivänpaistetta pilvien takana ja päivänpaistetta kahden nuoren sydämessä. Nyt oli ulkona syksy ja syksy myös kaksikymmenvuotiaan sydämessä.
Verna kuuli hänen askelensa portailta, meni häntä vastaan avoimin sylin, mutta nähtyään hänet ilman matkapukua, mikä oli verhonnut hänet hänen taloon tullessaan, hän peräytyi askelen, hänen kasvonsa kalpenivat, levitetyt käsivarret vaipuivat alas. Yrjö otti häntä kädestä, suuteli sitä ääneti ja kirjoitti paperilipulle seuraavat sanat:
"Nyt on kohtalomme samanlainen. Minä kuulen yhtä vähän kuin sinäkin.
Rakas sisar, minä olen veljesi."
Hän ei tiennyt, että heidän kohtalonsa oli niin odottamatta vaihtunut.
Yrjöltä puuttui, mitä Verna oli saanut takaisin.
Verna otti paperin, punastui ja kalpeni jälleen. Hän ei osannut lukea, hän ei ollut koskaan kirjoittanut, ei koskaan saanut kirjettä. Hän katsoi kysyvästi Yrjöön, sitten paperiin ja uudelleen Yrjöön. He eivät ymmärtäneet toisiaan, he vain katselivat kummastellen ja ääneti toisiaan.