Kun se ei onnistunut, teki Verna toisen rohkean kokeen, yrittäen laulaa. Ei sekään onnistunut paremmin, Yrjö ei kuullut häntä.
Vernan täytyi taaskin koetella outoa puhetaitoa. Hän tarttui Yrjön molempiin käsiin, he kun istuivat vierekkäin sohvalla, ja alkoi erään sellaisen lapsellisen puheharjoituksen, jollaisia hän oli uskaltanut siihen asti ainoastaan silloin pitää, kun ei kukaan kuullut häntä. Koettaen luontevasti voittaa vastahakoiset konsonantit hän sanoi:
— Minä rakastan sinua (nuo sanat sujuivat hyvin, mutta seuraavat hangoittelivat vastaan). Minä … tahto … sinä … rakastaa … minua… Minä … tahto … sinä … suojella … minua… Minä tahto … sinä … tulla … terve… Jumala … tehdä sinut … terve… Sinä onnellinen … Verna onnellinen.
Kaunis keijukainen sammalsi ensi kertaa ihmisten kieltä. Mitäpä olisikaan Yrjö Ros antanut, jos hän olisi kuullut nuo sanat, joiden ajatuksen hän arvasi säihkyvästä katseesta ja punastuvista poskista! Hän ei niitä kuullut, mutta hän huomasi jo, että hänen mykkä keijukaisensa osasi puhua. Hämmästyneenä ja kyyneliin asti ihastuneena hän seurasi suloisten huulten liikkeitä unohtaen oman onnettomuutensa sen ilon johdosta, että hän näki niin rakastettavan olennon päässeen ihmiskunnan yhteyteen.
Tämän omituisen keskustelun keskeytti Rebekka tullen sanomaan, että päivällinen oli valmis. Tällä kertaa ei vaeltavien ritarien tarvinnut paastota Yöjärvellä.
Vernan lohikäärmeellä oli hyvä muisti, hän tyytyi vain lausumaan pari äreää sanaa. Jos nuori herra unohtikin olevansa itse sairas, niin hänen ei kuitenkaan pitänyt unohtaa, että talon tytär oli parhaillaan ankaran lääkärinhoidon alaisena.
Yrjö kokosi ajatuksensa, nousi, astui tuon ennen niin pelätyn lohikäärmeen eteen, paljasti oikean käsivartensa ja näytti kyynärpään alapuolella olevaa punaista naarmua.
— Pitääkö minun sitoa se? kysyi Rebekka, luulen, että oli kysymys puoleksi parantuneesta haavasta.
— Lampi oli syvä ja poika pieni, vastasi Yrjö.
Hän puhui kankeasti ja vastenmielisesti, mutta hän puhui kuitenkin.